LUOKKAJUHLAT

Kuvassa noin kymmenvuotias hiljainen hyväksyjä.

Luokkajuhlat

Katsoin vasta hiljattain ruotsalaisen Anna Odellin Luokkajuhlat (Återträffen, Ruotsi 2013). Muistan, että elokuvasta kohuttiin tuoreeltaan. Palkintojakin tuli. Nyt ymmärrän miksi.

En selosta elokuvaa alusta loppuun, sillä suosittelen sen katsomista kaikille. Juoni lyhyesti: Anna Odell näyttelee elokuvassa itseään. Ensimmäisessä osassa hän on luokkakokouksessa, johon häntä ei kutsuttu, ja toisessa osassa hän esittää ensimmäisen osan fiktiivistä lyhytelokuvaa vanhoille luokkatovereilleen. Luokkakavereiden roolit ovat näyteltyjä.

Kiusa se on pienikin kiusa

Elokuvasta seurasi kirjoittelua, jossa pohdittiin oliko Luokkajuhlat Odellin kosto kiusaajille. Niin tai näin, kiusaamisesta ääneen kertominen oli mielestäni täysin oikeutettua. Moni Odellin luokkalainen sanoi ”me olimme vain lapsia”, mutta niin oli Odellkin. Toivottavasti edes joku ilkimys pysähtyi elokuvan myötä miettimään, mitä tuli tehtyä.

Luokassa jokainen on osallinen, vaikka ei itse kiusaisi tai olisi kiusattu. Nykyisin puhutaan usein hiljaisista hyväksyjistä ja heidän vastuustaan. Pidän ilmausta hiukan vääristävänä. Hiljainen voi olla peloissaan, todella peloissaan.

Omassa luokassani oli ala-asteella paljon kiusaamista. Jos sain joskus itse hengähtää hetken pahimmalta kiusaajaltani, en todellakaan ollut puolustamassa seuraavaa uhria. Minulla ei ollut siihen voimia.

Muutin kesken ala-asteen. Uudessa koulussani ei ollut yhtä paljon tönimistä ja herkimpien itkettämistä. Siellä kukkivat esipuberteetti ja käpälöinti. Onnekseni olin ”lauta, jonka rinnat jäi kotiin” ja sain olla aika rauhassa.

Purin omia kokemuksiani koulukiusaamisesta kirjoittamalla aiheesta novellin pari vuotta sitten. Se helpotti.

Hymyillään kun tavataan

Odellin elokuva sai minut pohtimaan, onko kiusaaminen geneettistä. Syntyvätkö jotkut kusipäiksi ja mitä heille pitäisi tehdä? Menisinkö itse kaikkien koulujeni ja luokkieni tapaamisiin, jos kutsu kävisi?

Elokuvansa lopussa Odell tivaa pääkiusaajaltaan, mitä jos tämän tytärtä kiusattaisiin. Aikuinen mies vastaa: ”Hän ei suostuisi siihen. Hän on liian vahva siihen. Hän panisi hanttiin tai löytäisi uusia kavereita.” Kiusattu siis ansaitsee tulla kiusatuksi.

Kiusaaminen ei jää vain kouluun. Se kukoistaa työpaikoilla, kaveriporukoissa, perheissä ja parisuhteissa. Some on sen hedelmällisintä temmellyskenttää. Aikuisena olemisessa on se hyvä puoli, että kiusaamistilanteesta voi ainakin pyrkiä pois helpommin kuin alakoulun pilkkaringistä. Jos ei voi muuttaa tilannetta, onkin usein parasta vaihtaa maisemaa oman mielenterveyden tai fyysisen koskemattomuuden takaamiseksi, tai ihan vain mukavamman fiiliksen vuoksi.

Miten mahtaisin kohdata oman kiusaajani, jos hänet nyt tapaisin? Hymyilisinkö vai kävelisinkö vain läpi? En ole ihan varma kyseinen henkilön lukutaidosta, mutta voisin testata ja lähettää hänelle novellin.