KonMarismin pyörteissä

pilotti

Harmaat sedät, minä ja pilottitakki kirppishommissa joskus 1990-luvun alussa.

 

KonMarismin pyörteissä

Ihan ensimmäiseksi tarkistan, mitä otsikossa lukee. Kävi näet niin, että kun taannoin lähetin sähköpostilla kysymyksiä aiheesta eräälle sisustussuunnittelijalle, näppärä tekstinkäsittelyohjelma muutti sanan ”kommarismiksi”. Haastateltava onneksi ymmärsi, etten kärttänyt hänen poliittisia näkemyksiään.

Vihdoin minäkin olen tarttunut Marie Kondon bestselleriin. Lainakirja tempaisi mukaansa, vaikka onkin vielä kesken. Teoksen olisi saanut huokeaan hintaan Hulluilta Päiviltä, mutta en ostanut, koska nykyistäkin kirjastoa pitäisi karsia. Sitten saikin oman KonMarin lahjaksi ystävältä!

Antaa hyvän kiertää

Kannatan kierrätystä. Vien lastenvaatteita Emmaukseen ja läheiselle kirpputorille. Ostan omilleni sopivia ystäväperheistä. Välillä vaihdamme vaatteita päittäin. Omiani olen myynyt ja lahjoittanut, itsepalveluna tai kasvotusten. Kuulun useampaan Facebookin kierrätysryhmään, mutta en vain lämpene av-, yv- ja jono-säädöille.

Viime aikoina on kuitenkin tuntunut, että oma tavaramäärä vain lisääntyy. Epäilen, että konmaristit tuovat tavaransa meille. Näin ainakin kävi, kun sukulaistäti siivosi kirjahyllynsä muuton yhteydessä ja meille ilmestyi kaksi isoa kassillista kirjoja (joista osa löytyi jo omasta hyllystä). Kirjoille on tavattoman vaikea sanoa EI.

Kaapissani on myös kolme paria kenkiä, joita en ole koskaan käyttänyt. Ne ovat ystävieni virheostoksia, joten olen leikkinyt Tuhkimoa ja ottanut avokkaita avosylin vastaan. Tämän suhteen yritän ryhdistäytyä: Ei edes kierrätettyä, jos ei tarvitse!

Mitä jos kaduttaa?

Marie Kondon opeissa viehättää ajatus, että jokainen hoitakoon omat romunsa. Minun ei siis tarvitse enää stressata muiden perheenjäsenten tavaramäärästä, vaan voin olla vain hyvänä esimerkkinä. Sitä paitsi jokainen muistaa, miltä tuntui, kun vanhempi heitti tai lahjoitti pois jonkun rakkaan lelun tai pelin.

Pidän hienona eleenä myös kirjan ohjetta pohtia esineiden tunnearvoa. Mistään itselle merkityksellisestä ei tarvitse luopua. Mutta miten voin olla varma, mikä on säilyttämisen arvoista?

Minulla oli kaksi takkia, joita vaalin vinttikomeroiden syövereissä vuosia. Toinen oli vaihto-oppilasvuoden koulutakki. Sitä en todellakaan enää käyttänyt, mutta se oli rakas muisto, jossa oli minun nimeni ja tietysti koulun nimi. Go Mustangs, go! Sen takin vei voro. (Sinä ketale, toivottavasti olet saanut rangaistuksesi ja teet nyt sovitustyötä jossain jätteiden lajittelukeskuksessa.)

Toinen takki oli kaudelta Top Gun. Sitä kutsuttiin lentäjärotsiksi tai pilottitakiksi. Käytin sitä vielä joskus satunnaisesti 1900-luvulla Ruisrockissa ja kirppiksillä. Koska pelkäsin, että minut yhdistetään ryhmittymiin, joiden ideologiaa en allekirjoita, takki päätyi ullakolle. Vihdoin viime syksynä päätin luopua takista ja lähetin sen itsepalvelukirpputorille. Hämmästyksekseni joku osti sen noin kahdella kympillä.

Parin kuukauden päästä Tukholmassa hämmästyin vielä enemmän – joka toisella vastaantulijalla oli päällään takki, jonka nimi on nykyisin Bomber Jacket. Olisiko kypsään ikään ehtinyt takki sittenkin pitänyt säilyttää? Ei kai, ehkä täti-ihmisen ei tarvitse yrittää liikaa.

Konmari Suomi -ryhmä ei saa minusta vielä jäsentä, mutta jonain päivänä lupaan aloittaa sukkalaatikosta. Haluan tehdä harkittuja luopumisia ja Scarlettin tapaan totean: ”I can’t think about that right now. If I do, I’ll go crazy. I’ll think about that tomorrow.”