Omanlaista Joulua!

Käperryn muutamaksi päiväksi omaan jouluuni. Toivon, että jokainen voi viettää sitä tavallaan. Ei se yleensä ihan niin vaarallinen ole kuin muumit pelkäsivät…

En lähettänyt tänä(kään) vuonna yhtään joulukorttia. Sen sijaan lahjoitin pienen summan muutamalle hyväntekeväisyysjärjestölle.

Ystäville, sukulaisille, tuttaville, asiakkailleni ja lukijoilleni lahjoitan jälleen tämän minulle tärkeän tarinan. Kun olin lapsi, isäni oli erään sanomalehden päätoimittaja. Hän kirjoitti lehden joulunumeroon joka vuosi saman pääkirjoituksen, joulusadun.

Pääkirjoitus Ihan Pienille Tytöille ja Pojille

Olipa kerran aivan pieni tyttö, joka oli aivan Sinun kokoisesi ja ikäisesi. Hänen nimensä taisi olla Maria. Tai Maija, en kuullut aivan tarkasti.

Eräänä päivänä hän halusi tietää täsmällisesti Yhden Kaikkein Tärkeimmistä Asioista. Siksi hän kirjoitti suuren suuren sanomalehden suuren suurelle päätoimittajalle. Se sanomalehti oli ainakin yhtä suuri kuin tämä, jota juuri luet. Ja sen suuren suuren sanomalehden päätoimittaja oli ainakin yhtä suuren suuri kuin tämän lehden päätoimittaja.

Onko Joulupukki olemassa, Maija kysyi kirjeessään, jonka hän oli ajatellut Herra Toimittaja -palstalle. Päätoimittaja vastasi henkilökohtaisesti. On Maija, aivan varmasti.

Maija ei kuitenkaan tyytynyt tähän vaan kirjoitti toisen kirjeen. Onko tonttuja olemassa. Entä keijukaisia. Päätoimittaja vastasi: On Maija, aivan varmasti on. 

Mutta Maija lähetti vielä kolmannen kirjeen ja kysyi, missä on keijukaisia, tonttuja ja missä Joulupukki.

Ja arvatkaapas hyvät Tytöt ja Pojat, miten vastaus kuului. Se kuului näin: Sinun sydämessäsi Maija.

Tämä joulusatu kerrottiin ensimmäisen kerran tässä lehdessä kauan kauan sitten. Vuonna 1898. Sinun mummosi mummon eläessä.

Kerrothan Sinä tätä satua eteenpäin. Kerrothan.

Rauno Velling

päätoimittaja”

”He koristelivat sen kesäpuutarhan näkinkengillä ja Niiskuneidin helminauhoilla. He poimivat salongin lampusta kristallit ja ripustivat ne oksille. Latvaan he asettivat punaisen silkkiruusun, jonka Muumimamma oli saanut Muumipeikon isältä.”
(Tove Jansson, Kuusi, WSOY 1964)

Goodbye Norma Jeane

Alexander Timofeevin maalaus Ben Rossin valokuvasta.

Goodbye Norma Jeane

Kasvot, jotka taitava piirtäjä voi ikuistaa paperille vain muutamalla vedolla… Sellaisia kasvoja ei ole monia. 

Olen tyytyväinen, että ehdin nähdä Marilyn, Nainen roolien takana -näyttelyn (8.6.–2.12.2018) vielä sen viimeisillä viikoilla Tampereen Vapriikkissa. Tähän pääasiassa Ted Stamferin kokoelmaan perustuvaan näyttelyyn minunkin piti mennä jo kesällä, mutta käynti lykkääntyi ja melkein unohdin. Vietin marraskuun lopussa paikalla varmaan toista tuntia omassa rauhassani. Nautin joka minuutista.

Olen lukenut artikkeleita tästä palvotusta tähdestä ja nähty ainakin suurimman osan hänen elokuvistaan. Matala lauluääni on kiehtonut ja hämmästyttänyt minua, olihan Marilynin puheääni aivan erilainen.

Silti loistavasti toteutettu näyttely antoi minullekin paljon uutta tietoa. En tiennyt, että Marilynin nenää oli ”korjattu” kauneusleikkauksilla, että hän saattoi hankkia nuorena elantoa prostituoituna tai että hänen oli tarkoitus naida uudelleen ensimmäinen aviomiehensä Joe DiMaggio. Valitettavasti Marilyn menehtyi elokuussa vuonna 1962, vain muutamaa päivää ennen häitään.

Uhri vai opportunisti? 

Vapriikin näyttelyn ja Marilynistä kirjoitetun perusteella on selvää, että hän teki paljon töitä päästäkseen tavoitteisiinsa. Kaikki eivät kuitenkaan koskaan yllä samaan, vaikka tekisivät mitä. Joissain ihmisissä vain on sitä jotakin. Ja niiden ihmisten on helppo poimia tarjotut tilaisuudet uransa edistämiseksi.

Kunnianhimostaan ja monista onnistumisistaan huolimatta iso siivu Marilynin elämästä oli onnetonta. Lyhyet avioliitot ja useat keskenmenot kielivät, että hän olisi halunnut muutakin kuin paistatella valokeilassa. Norma Jeane halusi rakastaa ja olla rakastettu.

Vain 36-vuotiaaksi elänyt Marilyn vei mukanaan hautaan monta salaisuutta. Näyttely antoi ymmärtää, että ehkei hänen kuolemansa ollut Kennedyjen tai muiden isokenkäisten salaliitto, vaan vain väsyneen ihmisen tapa lähteä. Mutta me rakastamme mysteereitä ja draamaa. Nuorena nukkunut jää elämään iäti.

Monta Marilynia

Vieläkin harmittaa, että hölmönä teininä vaihdoin Piukat paikat -leffajulisteen siskoni housuihin. Housut eivät ole enää käytössäni, mutta julisteesta voisin yhä iloita. Ostin lohdutukseksi erikoisnäyttelyn luettelon, joka on laadukas painotuote kovissa kansissa. Sisko saa ehkä selata.

Piukat paikat -elokuvan käsikirjoitus. Olisipa vielä juliste itselläni…

Mukavaa luettavaa on myös Salla Simukan ja Marika Riikosen toimittama Marilyn, Marilyn, Tarinoita ikonista ja ihmisestä (Tammi, 2017). Antologiaan on kerätty suomalaisten kirjoittajien ja kirjailijoiden kaksitoista kiehtovaa novellia, jotka tavalla tai toisella liittyvät Marilyniin.

Marilyn hiipi myös esikoisromaaniini Kirjosieppo(Bazar Kustannus, 2018). Kirjoitin näin:

”Äidin peilipöydälle oli ilmestynyt uusi valokuva kultakehyksissä. Anna oli huomannut sen, kun haki viimeisiä tavaroitaan Kruununhaasta. Se jätti Annan ylioppilaskuvan sekä Nasun ja Nupun hullunkurisen yhteispotretin armotta varjoonsa. Kuvassa kaksi miestä seisoi rannalla ja halasi toisiaan samanlaisissa paksuissa, luonnonvalkoisissa kalastajaneuleissa, joiden miehustaa koristi monimutkainen palmikko. Merituuli tuiversi molempien tukkaa leikkisästi.

Anna muisti nähneensä samanhenkisen kuvan Marilyn Monroesta, mutta siinä kuvassa Marilyn oli yksin. Pete ei enää ollut. Veli ja veljen mies samanlaisissa tuulipuvuissa, onni katseissaan.”

Marilyn-näyttelyssä en tuollaista kuvaa nähnyt. En edes tiedä, onko sellaista olemassa, vai onko kuva mielikuvitukseni tuotetta. Sillä ei ole juuri merkitystä. Meillä kaikilla saa olla oma Marilynimme.

Yhä huojuvat talot

Yhä huojuvat talot

Korkkasin teatterisyksyni Tampereen Teatterin Huojuvan talon modernisoidulla versiolla. Toivat sen ystävällisesti lähelle minua, Espooseen. Maria Jotunin klassikon roolit oli dramatisoitu tähän päivään ja kiepsautettu päinvastoin: narsistinen Lea Markku pieksi läheisriippuvaista Eeroa.

Antti Mikkolan ohjaamassa versiossa oli hienoja oivalluksia, kuten vertaistukea tarjoava Miessakit ja Lean naissuhteet. Anna-Maija Tuokolta osasin odottaa hyvää suoritusta Leana ja itselleni uusi tuttavuus Arttu Ratinen vakuutti alistettuna Eerona. Lavalla riitti mäiskettä, mutta oman ihoni alle ryömi voimakkaimmin lapsen itku. Lapsia ei lavalla näkynyt, mutta he olivat läsnä. Kuitenkin jostain syystä kokonaisuus jäi etäiseksi. Johtuneeko siitä, että yhä edelleen nainen saa parisuhteessa turpaansa miestä useammin?

Maailman mielenterveyspäivänä 10.10. näin Elannon näyttämön Huojuvan talon, jonka ohjauksesta vastasi Tarja Koskela. Taas kerran sain todistaa, että teatteria tosissaan harrastavat ovat ammattilaisia. Eikä se mikään ihme olekaan, sillä näytelmä juhlisti Lean ja Eeron rooleissa esiintyvien Eija Kankareen ja Juho Tuomisen 30-vuotista uraa lavalla.

Nyt voisin vielä urakoida Yle Areenasta viisijaksoisen TV-version 1990-luvulta, vaikka olen sen aikoinaan nähnytkin. Tai sitten voisin tarttua siihen alkuperäiseen. Kirjaan.

Väkivaltaista rotua?

Sain erään työprojektin yhteydessä haastatella Vuoden 2018 Naiseksi valittua, Minna Canth Akatemia -professoria Johanna Niemeä, joka tutkii oikeustiedettä sukupuolitutkimuksen näkökulmasta. Hän kertoi, että vuonna 2014 tehdyssä EU:n tutkimuksessa Suomi oli niiden valtioiden joukossa, jossa on runsaasti naisiin kohdistuvaa väkivaltaa. Sitä on vaikea hyväksyä, eikä pidäkään.

Usein kysymme, miksi väkivallan uhri ei vain lähde. Me, jotka emme ole joutuneet moiseen helvettiin, emme ehkä ymmärrä syitäkään, vaikka ne meille kerrottaisiin. Mutta eikö tärkeämpi kysymys ole: Miksi se joku lyö?

Jos Jotunin maailma tuntuu liian kaukaiselta, suosittelen lukemaan Laura Mannisen esikoisromaanin Kaikki anteeksi (WSOY, 2018). Suomalaiset talot huojuvat edelleen.

Huulipunien aatelia

Huulipunien aatelia

Guerlain kutsui minut ja monet muut onnekkaat kauneuden ystävät huhtikuun lopussa pidettyyn uuden huulipunansa lanseerausiltaan. Tilaisuus pidettiin upeassa miljöössä, Didrichenin taidemuseossa. Juhlan kunniaksi kevätaurinko suostui näyttäytymään ja museon ulkoaltaan edustalla oli melkein lämmintä.

My Rouge G -huulipunat ja muut Guerlain-tuotteet oli aseteltu esille ympäristön edellyttämällä arvokkuudella ja tyylillä. Herkullisia sävyjä ja upeita koteloita katsoessa olo oli kuin lapsena karkkikaupassa. Sokeriset ja värikkäät tarjottavatkin olivat ilo silmälle.

Ready to Play?

Kutsun otsikko lunasti lupauksensa. Guerlainin ranskalainen edustaja kertoi meille mistä lanseerauksessa on kyse ja sitten pääsimme leikkimään meikkitaiteilijoiden kanssa. Nyt Rouge G -huulipunalle voi valita mieleisensä kotelon. Kotelossa on koristepinta ja kaksi peiliä. Illan kunniaksi kotelon metallipintaan sai kaiverruttaa nimensä. Tätä kokonaisuutta kutsutaan kustomoinniksi.

Valitsin omaan punaani mustan nahkajäljitelmän Perfect Black. Ei villein mahdollinen kuosi, mutta se tuntui heti omalta. Täydelliseltä. Valitsemani huulipunani on hillitty, lähes väritön koralliin taittuva sävy, jonka tummuuteen huulilla vaikuttaa ihon oma ph. Tämän valinnan järkeilin sillä, että kai jokainen omiin sävyihinsä sopii.

Kaiverrusjono oli niin pitkä, että jätin huulipunakoteloni kaivertajalle ja sain sen jälkitoimituksena. Kotelossa lukee etunimeni. Jälkiviisaana mietin, olisiko sittenkin pitänyt laittaa puh. tai meiliosoite siltä varalta, että hukkaan aarteeni. (Jos näin käy, toivon, että mahdollinen löytäjä vie arvoesineen Stockmannin Guerlain-pisteeseen Sophie-meikkitaiteilijalle. Hän tietää, että se on minun.)

Oikean sävyn metsästys

Sen verran olen vuosien varrella huuliani punannut ja punien markkinointiin perehtynyt, että oletan tuntevani ansaintalogiikan perussäännöt. Markkinamiehet (oletetut) pistävät tuotekehityksen ja mainonnan paukut eksklusiivisiin brändeihin. Kun kauneuden eliksiirin resepti on hallussa, me turhamaiset naiset (oletetut) teemme ostoksemme ja katamme kulut. Sitten linimenttiä hiukan laimennetaan ja tehdään huokeampia versioita massamarkkinoille.

Minulla on vanha markettipunan hylsy, josta saan siveltimellä kaivettua vielä väriä elämääni, mutta en enää kauan. Olen etsinyt vastaavaa sävyä monelta kosmetiikkatiskiltä. Juuri oikeaa ei vain tunnu löytyvän. En aio luovuttaa. Jonain päivänä marssin jälleen Sophien luo, sillä hän on luottohenkilöni värikosmetiikassa. Katsotaan, jos Perfect Black -kotelooni vielä sujahtaa se täydellinen sävy.

 

Raskaana

Raskaana

Niin ihmeellistä kuin se onkin, esikoisen voi synnyttää kahdesti. Esikoiskirjan odottaminen on melkein yhtä ihanaa kuin ihmisvauvan. Yhtäläisyyksiä on muutenkin paljon lähtien siitä, että kirjankin tekeminen on kivaa. Ja tämä kirja on ihan ”tekemällä tehty”, ei mikään vahinko tai yllätyskirja (ainakaan minulle itselleni). Esikoiseni laskettu aika on elokuussa 2018, eli aika pian.

Ihminen tulee valmiiksi jotakuinkin yhdeksässä kuukaudessa, mutta kirjaan menee helposti paljon enemmän aikaa. Minä kirjoitin romaaniani vuosia, vaikka en tietenkään yhtäjaksoisesti. Teksti sai välillä levätä pitkiäkin aikoja. Ne olivat erittäin tärkeitä kehitysvaiheita.

Viime vuonna vannoin, että pidän hiukset lyhyinä ja kampauksen siistinä. Vaan kuinkas sitten kävikään: kasvatin raskausponnarin! Se on niin paljon helpompaa siinä kirjoittaessa ja muussa, ettei ole tukka silmillä, tiedättehän…

It takes a village

Kun kustantamon johtaja soitti, oli tunnelma yhtä hurmoksellinen kuin raskaustestin sinisiä viivoja ihmetellessä. ”Tule käymään, niin katsotaan, mitä voimme tarjota sinulle”, hän sanoi. Ja hehän tarjosivat! Meni silti kauan ennen kuin suostuin uskomaan kaiken todeksi, enkä usko aina vieläkään. Jos teen vahingossa jotain, minkä takia tämä ei tapahdukaan ja menee kesken? Jos syön liikaa maksamakkaraa tai Itämeren antimia? Toimivatko takaumat, siirtymät ja dialogi? Voiko tiedosto tuhoutua tai joku varastaa kässärin?

Hyvä kustannustoimittaja on esikoiskirjailijan paras ystävä. Ja tähän väliin haluan todeta, että omakustanteen tekeminen on hienoa sekin. Saahan lapsenkin haluta ihan yksin, mutta kannattaa hankkia silloinkin turvaksi joku neuvolatäti tai -setä. (Edes sparraamaan rakenteessa ja laittamaan pilkut paikoilleen.)

Näen kustantamon myynnistä, markkinoinnista ja viestinnästä vastaavan tiimin vähintään kätilön ja varhaiskasvatuksen veroisessa roolissa. Kun esikoinen on ponnistettu maailmaan, sen perään pitää vähän katsoa. Olen todella kiitollinen kaikesta siitä ammattitaidosta, jota saan esikoiseni tueksi. Kylä kasvattaa.

Mini me

Kustannussopimusta allekirjoittaessa halusin varmistaa nimiasian. Usein sopimus pidättää oikeuden nimeen ja ulkoasuun kustantamolla. Nimi oli minulle elintärkeä, sillä siitä koko ajatus tarinaan lähti. Kyllähän sitä lapsensakin nimen tietää jo varhaisessa vaiheessa, eikä sitä sitten niin vain muuteta. Sain pitää kirjalle toivomani nimen.

Jännitin kovasti, miltä esikoiseni tulee näyttämään. Itselläni oli jotain ajatuksia ulkoasusta ja kerroin niitä kustantamoon. (Ottivat kauniisti ideani vastaan, vaikka graafikko oli jo briefattu.) Teknologia mahdollisti aikoinaan, että näin ihmisvauvani jo ennen heidän syntymäänsä. Samaa herkistymistä koin, kun kirjani kannen leiska pamahti meiliini. Se oli jotain ihan muuta kuin odotin, mutta parempaa. Sehän näyttää minulta!

Rakas onnea matkaan

Mietin, saako esikoiseni kavereita. Pääseekö se kirjakauppaan ja kenen viereen? Istuuko jengiin ja genreen? Tilataanko kirjastoihin? (Siellä saa onneksi vieruskaverit aakkosjärjestyksen mukaan.)

Esikoiseni ei ehkä saa virallisia tunnutuksia, hymytyttöä tai Savoniaa (juu ei sijoitu Savoon), eikä ainakaan Finlandiaa. Palkitsevaa ja itselleni merkityksellistä olisi, jos kirjani kohtaisi kiinnostuneita lukijoita, herättäisi ajatuksia ja jättäisi jälkiä. Toivon, ettei sitä kiusattaisi ja lytättäisi. Että se olisi riittävä juuri sellaisena kuin se on. Mitä sitä voi muuta lapselleen toivoa.

Nyt on aika päästää irti, katkaista napanuora ja antaa esikoisen kokeilla siipiään. Hyvää matkaa Kirjosieppo!

Täältä voit kurkistaa, mitä on odotettavissa:

https://www.bazarkustannus.fi/katalogit-ja-esitteet/

Joulu on taas

Luulin kirjoittavani tänne tänä vuonna turinoitani paljon useammin, mutta olen ollut onnekas ja aikani on mennyt muun kirjoittamiseen.

Taakse jäävään vuoteen on mahtunut suuria ilon ja onnen hetkiä, mutta myös pelkoa, epävarmuutta ja suruakin. En valita, koska monelle ystävälleni on kaadettu vastoinkäymisiä enemmän kuin on edes kohtuullista.

Kaikessa hankaluudessaan tätäkin vuotta on tarvittu. Olen oppinut paljon todellisesta ystävyydestä. Siitä olen kiitollinen.

Joulu tuli taas jotenkin ihan liian aikaisin. Joulukortitkin jäivät kirjoittamatta, mutta kuulemani mukaan Suomen Posti jakaa joitakin onnettomia, kolme vuotta sitten lähettämiäni kortteja nyt pienellä viiveellä.

Ja onhan meillä joulusatu… Kun olin lapsi, isäni oli erään sanomalehden päätoimittaja. Hän kirjoitti lehden joulunumeroon joka vuosi saman pääkirjoituksen, joulusadun.

Hyvää joulua ystävät!

 

Pääkirjoitus Ihan Pienille Tytöille ja Pojille

 Olipa kerran aivan pieni tyttö, joka oli aivan Sinun kokoisesi ja ikäisesi. Hänen nimensä taisi olla Maria. Tai Maija, en kuullut aivan tarkasti.

Eräänä päivänä hän halusi tietää täsmällisesti Yhden Kaikkein Tärkeimmistä Asioista. Siksi hän kirjoitti suuren suuren sanomalehden suuren suurelle päätoimittajalle. Se sanomalehti oli ainakin yhtä suuri kuin tämä jota juuri luet. Ja sen suuren suuren sanomalehden päätoimittaja oli ainakin yhtä suuren suuri kuin tämän lehden päätoimittaja.

Onko Joulupukki olemassa, Maija kysyi kirjeessään, jonka hän oli ajatellut Herra Toimittaja -palstalle. Päätoimittaja vastasi henkilökohtaisesti. On Maija, aivan varmasti.

Maija ei kuitenkaan tyytynyt tähän vaan kirjoitti toisen kirjeen. Onko tonttuja olemassa. Entä keijukaisia. Päätoimittaja vastasi: On Maija, aivan varmasti on.

Mutta Maija lähetti vielä kolmannen kirjeen ja kysyi, missä on keijukaisia, tonttuja ja missä Joulupukki.

Ja arvatkaapas hyvät Tytöt ja Pojat, miten vastaus kuului. Se kuului näin: Sinun sydämessäsi Maija.

Tämä joulusatu kerrottiin ensimmäisen kerran tässä lehdessä kauan kauan sitten. Vuonna 1898. Sinun mummosi mummon eläessä.

 Kerrothan Sinä tätä satua eteenpäin. Kerrothan.

 Rauno Velling

päätoimittaja”

KELAN VEDÄTYS ON NAURETTAVAA

KELAN VEDÄTYS ON NAURETTAVAA

Olipa kerran mainosmies, joka sai potkut. Siinä ei tietenkään ole mitään ihmeellistä. (Näyttäkää minulle mainosmies, joka ei ole koskaan saanut potkuja.) Tarina kertoo, että tämä kyseinen mainosmies ei tohtinut kertoa vaimolleen työsuhteensa tilaa, vaan läksi aamuisin salkkuineen muka töihin. Varsin surullista. Tarina ei kerro, kuinkas sitten kävikään.

Muka töissä käyminen ja valtion puijaaminen voi myös kirvoittaa hulvattoman hassuttelun ja paljon naurua. Näin ainakin Elannon näyttämön toteuttamassa näytelmässä Ilmasta rahaa, jota katsomaan sain kutsun. Tässä Jarmo Hämerannan ohjaamassa teatterikappaleessa sähkölaitoksen työntekijä Erkki Joutsen ei halua kertoa potkuistaan vaimolleen Liisalle. Erkki alkaa rahoittaa elämäänsä huiputtamalla Kelaa erinäisillä tukihakemuksilla ja keksityillä alivuokralaisilla. Rahaa alkaa tulla liiankin helposti. Homma lähtee lapasesta, kun Kelan tarkastaja Jenkanen saapuu käymään Joutsenilla.

Päätin ottaa erään teini-ikäisen teatteriseuraksi, koska: A) halusin hänen näkevän, että teatteria voi harrastaa aikuisenakin, B) koin tärkeäksi raottaa verhoa aikuisten julmaan maailmaan potkuineen ja Kela-lomakkeineen, mutta tehdä sen turvallisen lempeässä tunnelmassa, C) teatterissa on kivaa käydä kaksin, jotta voi puida kokemusta väliajalla ja kotimatkalla.

Farssi on vaativa laji

Parhaimmillaan näytelmän kiihkeä vauhti vei minut samoihin tunnelmiin kuin Marilyn-klassikot Piukat paikat ja Kesäleski. Ovia avattiin ja suljettiin, toinen toistaan kummallisempia hahmoja säntäili edestakaisin, peruukkeja puettiin ja pakaroita puristeltiin.

”Mä sekotan välillä noi tyypit”, seuralaiseni totesi. Aivan! Siinäpä jutun juoni, yleinen sekavuus joka suuntaan. Mietin, millainen vuokaavio käsikirjoittajalla on ollut, että on kyennyt pitämään langat käsissä itse sekoittamatta, kuka on kuka, ken tekeytyy yhdeksi ja/tai luullaan toiseksi/kolmanneksi.

Kun kerroin ohjaajatutulleni mitä tuli nähtyä, hän kysyi, oliko kappale Cooneyn (yleensä toimivat farssit kuulemma ovat). No, olihan se, mutta en äkännyt sivistymättömyyttäni kysyä, tarkoittiko hän isä Ray Cooneyta vai poika Michael Cooneyta. Näytelmä Cash on Delivery on pojan kynästä, ja sen on suomentanut Sami Parkkinen.

Ohjaajatuttuni heitti ilmoille myös kysymyksen, miksi meillä ei osata kirjoittaa hyviä farsseja. Ilmeisesti siihen tarvitaan reippaasti neroutta ja ripaus hulluutta.

Elannon näyttelijäkaarti suoriutui haastavasta käsikirjoituksesta kunnialla, sillä mehän todellakin nauroimme ääneen. Itseäni miellyttivät erityisesti ilmeikäs Toni Sarin Erkki Joutsenena sekä pitkän harrastajauran tehnyt Göran Rosenberg Yrjö-setänä.

Tyhy-iltamista voimaa

Kela on ihmisen välttämätön paha, joka tuottaa satunnaisesti iloakin. Ahdinko voi kuitenkin houkutella kenet tahansa pois kaidalta tieltä. Toisilla kehvelöinti on verissä ja aina pitää yrittää vedättää. Näitä Kelan kusettajia jää myös kiinni.

Minun teki kerran mieli vähän testata prosessia, kun ent. heila, nyk. puoliso, muutti kotiini ennen yhteisen asunnon löytymistä. Alle kahdessa viikossa Kela halusi tietää, syömmekö samasta jääkaapista tositarkoituksella, sillä silloin en olisi oikeutettu lapsilisän yksinhuoltajakorotukseen. Jätin testaamatta ja ilmoitin, että rakastan rakastan. Metkaa silti, että vuosia aiemmin, kun todellakin olin oikeutettu korotukseen, minun piti asia ihan itse selvittää.

Näinä jokamiehen potkujen kulta-aikana luulisi Kelassa hommia riittävän. Ehdotan, kaikella rakkaudella, että Kela järjestäisi Tyhy-illan työntekijöilleen ja lähtisi katsomaan Ilmasta rahaa oikein porukalla. Veikkaan, että saisivat hyvät naurut ja voimaa käsitellä meidän tavallisten kuolevaisten hakemuksia, todellisia tai tekaistuja.

Kuvassa ovesta pärähtää tällä kertaa hautausurakoitsija Yli-Kirkkaala (Elisa Kauppila), kun Erkki Joutsen (Toni Sarin) ja Jorma Rusanen (Taneli Nordberg) ovat siirtämässä sivuun kuolleeksi epäilemäänsä Yrjö-setää, vai sittenkin puusta pudonnutta metsuri Rusasta…

Kuva: Jarmo From

PERMANENTTI MOLEMPIIN PÄIHIN

Sain kutsun juhliin Teinibileet-teemalla. Osallistuvien toivottiin pukeutuvan oman teinityylinsä mukaisesti. Hetkeksi hullaannuin ajatuksesta olla oman elämäni Madonna, kunnes muistin, että en ollut sitä teininäkään, vaikka rouvan biiseistä diggailin.

Päätin pitää investoinnit kurissa ja löytää autenttisen asukokonaisuuden vaatekaapistani. Ilokseni ja kauhukseni se löytyikin. Yhden juhlahankinnan kuitenkin tein. Ostin hiuslisäkkeen. Ensin sekin tuntui turhuudelta, mutta sitten ajattelin, että kyllä synteettisistä kiehkuroista saadaan iloa myöhemminkin, joko minun tai jonkun muun päässä.

Juhlalookin suunnittelu oli myös hyvä hetki muistella omia kutrejaan vuosien varrella. Tyylejä on riittänyt: otsakahva, kerroksittain kiharoita, lähes siili, pitkä liiska, raitoja, punaista, tätitupeerauksia ja itse värjättyä harmaata (paketissa luki hopeanvaalea).

Kotivärjäykseen en enää sorru, sillä on asioita, jotka on hyvä jättää ammattilaisten käsiin. Olen sitä mieltä, että kampaaja ja gynekologi ovat naisen parhaat ystävät. Kumpikin on hyvä olla olemassa, ja säännöllisesti tavattuina nämä asiantuntijat lisäävät kokonaisvaltaista hyvinvointia.

Kampaajan kanssa ystävystyn helposti. Leikkuun ja värjäyksen lomassa ehdin avautua asioistani, ja ehkä joskus muistan kysyä kampaajankin kuulumisia. Johtuuko hyvän kemian kokemus siitä, että kampaaja ei pääse pakoon, vaan joutuu kiltisti kuuntelemaan? Vai kenties siitä, että hiustenhoito on hemmottelua myös sielulle? ”Jos peset mun pään, mä kerron sulle salaisuuden…” Ihmettelen, miksi lapset kiukuttelevat hiustenpesua, eivätkä nauti siitä luksuksesta, että joku toinen pesee hiukset heidän puolestaan.

Kampaajat ovat gynekologien tavoin ensimmäisiä, jotka havaitsevat asiakkaansa raskauden. Lörpöttelyn ohella syynä ovat ponnarit. Jokin käsittämätön voima ajaa naiset kasvattamaan niskasykeröitä heti positiivisen raskaustestin jälkeen.

Intiimin suhteen takia kampaajaa voi olla äärimmäisen hankala vaihtaa. Itse olen sen yleensä tehnyt vain jonkinlaisen pakon edessä, kuten jommankumman muuton tai kampaajan alan vaihdon saattelemana.

Gynekologiakaan ei vaihda mielellään, kun hyvän löytää. Olen pitänyt nämäkin suhteet pitkinä, mutta asiallisina. Gynekologini ovat minulle tärkeitä ihmisiä, koska ovat nähneet vauvojeni kuvat ennen ja jälkeen syntymien. Minulla on myös gynekologiystävä, mutta hänen kanssaan juorutessa pidän mieluummin housut jalassa, enkä jauha kaiken aikaa naistenvaivoja.

Pääasiat kuntoon

”Äiti, miksi ei saa olla karvoja?” kysyi kuusivuotias nähtyään bikiniliuskamainoksen. En oikein osannut vastata.

Nykyisin pidetään suorastaan kansalaisvelvollisuutena trimmata ylä- ja alakertaa. Vaan näin ei ole aina ollut. Joskus männä vuosina kaksi naispuolista työkaverusta päätti vauhdikkaan laivaseminaarin paluumatkalla piristäytyä laivan kampaamossa. He marssivat paikalle, ja toinen sanoi kuuluvalla äänellä: ”Permanentti molempiin päihin.” Sitäkös sitten naurettiin ja pitkään.

Olisihan se hyvä hoitaa yläpään ja alapään asiat samalla kerralla. Siinäpä liikeideaa kauneussalonkeihin ja yksityisklinikoille. On sitä taidettu jossain jo kokeillakin.

 

LUOKKAJUHLAT

Kuvassa noin kymmenvuotias hiljainen hyväksyjä.

Luokkajuhlat

Katsoin vasta hiljattain ruotsalaisen Anna Odellin Luokkajuhlat (Återträffen, Ruotsi 2013). Muistan, että elokuvasta kohuttiin tuoreeltaan. Palkintojakin tuli. Nyt ymmärrän miksi.

En selosta elokuvaa alusta loppuun, sillä suosittelen sen katsomista kaikille. Juoni lyhyesti: Anna Odell näyttelee elokuvassa itseään. Ensimmäisessä osassa hän on luokkakokouksessa, johon häntä ei kutsuttu, ja toisessa osassa hän esittää ensimmäisen osan fiktiivistä lyhytelokuvaa vanhoille luokkatovereilleen. Luokkakavereiden roolit ovat näyteltyjä.

Kiusa se on pienikin kiusa

Elokuvasta seurasi kirjoittelua, jossa pohdittiin oliko Luokkajuhlat Odellin kosto kiusaajille. Niin tai näin, kiusaamisesta ääneen kertominen oli mielestäni täysin oikeutettua. Moni Odellin luokkalainen sanoi ”me olimme vain lapsia”, mutta niin oli Odellkin. Toivottavasti edes joku ilkimys pysähtyi elokuvan myötä miettimään, mitä tuli tehtyä.

Luokassa jokainen on osallinen, vaikka ei itse kiusaisi tai olisi kiusattu. Nykyisin puhutaan usein hiljaisista hyväksyjistä ja heidän vastuustaan. Pidän ilmausta hiukan vääristävänä. Hiljainen voi olla peloissaan, todella peloissaan.

Omassa luokassani oli ala-asteella paljon kiusaamista. Jos sain joskus itse hengähtää hetken pahimmalta kiusaajaltani, en todellakaan ollut puolustamassa seuraavaa uhria. Minulla ei ollut siihen voimia.

Muutin kesken ala-asteen. Uudessa koulussani ei ollut yhtä paljon tönimistä ja herkimpien itkettämistä. Siellä kukkivat esipuberteetti ja käpälöinti. Onnekseni olin ”lauta, jonka rinnat jäi kotiin” ja sain olla aika rauhassa.

Purin omia kokemuksiani koulukiusaamisesta kirjoittamalla aiheesta novellin pari vuotta sitten. Se helpotti.

Hymyillään kun tavataan

Odellin elokuva sai minut pohtimaan, onko kiusaaminen geneettistä. Syntyvätkö jotkut kusipäiksi ja mitä heille pitäisi tehdä? Menisinkö itse kaikkien koulujeni ja luokkieni tapaamisiin, jos kutsu kävisi?

Elokuvansa lopussa Odell tivaa pääkiusaajaltaan, mitä jos tämän tytärtä kiusattaisiin. Aikuinen mies vastaa: ”Hän ei suostuisi siihen. Hän on liian vahva siihen. Hän panisi hanttiin tai löytäisi uusia kavereita.” Kiusattu siis ansaitsee tulla kiusatuksi.

Kiusaaminen ei jää vain kouluun. Se kukoistaa työpaikoilla, kaveriporukoissa, perheissä ja parisuhteissa. Some on sen hedelmällisintä temmellyskenttää. Aikuisena olemisessa on se hyvä puoli, että kiusaamistilanteesta voi ainakin pyrkiä pois helpommin kuin alakoulun pilkkaringistä. Jos ei voi muuttaa tilannetta, onkin usein parasta vaihtaa maisemaa oman mielenterveyden tai fyysisen koskemattomuuden takaamiseksi, tai ihan vain mukavamman fiiliksen vuoksi.

Miten mahtaisin kohdata oman kiusaajani, jos hänet nyt tapaisin? Hymyilisinkö vai kävelisinkö vain läpi? En ole ihan varma kyseinen henkilön lukutaidosta, mutta voisin testata ja lähettää hänelle novellin.

Tärkeitä vain toisillemme

Nämä Rudolf Koivun suloiset lumikeijut seikkailevat Ebba Varman kirjassa Kesäkeiju ja Kuningas Kuuranen. Kirjan syntyyn liittyy huikeita käänteitä, mutta siitä ehkä toisen kerran…

Tärkeitä vain toisillemme

Amerikkalaisilta adaptoitu ystävänpäivä lähestyy ja me markkinoinnin tekstinikkarit olemme pähkäilleet, miten ”kaverille kans” ja ”kaksi yhden hinnalla” voisi sanoa jotenkin tuoreemmin. Näitä nokkeluuksia saatte nyt joka tuutista.

Siviilielämässäni vietän ystävänpäivää joka päivä. Jos en näe ystäviäni, häiriköi heitä puhelimessa tai vaivaa viesteillä, ajattelen ainakin. Osa ystävistäni on lapsuudesta rinnalla raahattuja, muutama nuoruuden myrskyistä selvinneitä ja mikä merkillisintä, jopa aikuisena kohdattuja ja pidettäviksi päätyneitä.

Toisten ystävien kanssa pitää päivittää elämää säännöllisesti, ja joitakin on luontevaa tavata harvakseltaan. Usein mieltä lämmittää vain tieto toisen olemassaolosta.

Menetetyt ystävät

Olen minäkin menettänyt ystäviä. Joskus on vain päädytty eri reiteille, ja joskus ero on ollut väistämätöntä. Kaikki eivät ole luotuja toisilleen, eikä sitä pitäisi liikaa murehtia. Sehän on vain elämää.

Yksi ystävänä pitämäni katkaisi minuun välinsä ilman selityksiä. Koetin kaikki lailliset lähestymiskeinot selvittääkseni tilanteen. Hän ei tullut vastaan. Mutta sitten yllättäen, vuosien päästä, sain virtuaalisen kaveripyynnön. Olin riemuissani ja halusin tavata, selvittää välit ja pyytää anteeksi, jos olin siihen velvollinen. Hän deletoi minut uudelleen. Sattuihan se, mutta ehkä kuitenkin enemmän häntä, sillä kaunan kantaminen on raskaampaa kuin anteeksi antaminen.

Eräs ystäväni oli niin sairas, ettei jaksanut enää elää. En ole toipunut hänen lähdöstään, enkä varmasti koskaan toivukaan. Vasta nyt tiedän, miten tärkeä hän oli, sillä ajattelen häntä päivittäin. Suru toi toisen häntä kaipaavan ihmisen lähelleni. Yhdessä kysymme: MIKSI? Kukaan ei vastaa.

Onneksi joskus joku, jonka luulee menettäneensä tai kadottaneensa tuleekin uudelleen vastaan. Näin kävi esimerkiksi vanhan koulukaverin kanssa. Yllättäen olimme lähinurkilla töissä ja saimme toisistamme lounasseuraa.

Ollaan ihmisiksi

Luin jokunen aika sitten eräästä naistenlehdestä Hectorin haastattelun. Hän pohti siinä syntyjä syviä ja totesi, että ainoastaan maanpäällinen elämä on merkityksellistä, sillä olemme tärkeitä vain toisillemme. Ajatus viehättää minua.

Josko yrittäisimme elellä juuri nyt ihmisiksi ja olla ystäviä, tai ainakin ystävällisiä toinen toisillemme. Eihän se haittaa, jos kuoleman jälkeisiä elämiä onkin tarjolla ja tästä ensimmäisestä tullut kerättyä hyvät bonarit.

Vietän siis tänäänkin ystävänpäivää ja pidän itseäni varsin vauraana.

Hyvää ystävänpäivää!