Huulipunien aatelia

Huulipunien aatelia

Guerlain kutsui minut ja monet muut onnekkaat kauneuden ystävät huhtikuun lopussa pidettyyn uuden huulipunansa lanseerausiltaan. Tilaisuus pidettiin upeassa miljöössä, Didrichenin taidemuseossa. Juhlan kunniaksi kevätaurinko suostui näyttäytymään ja museon ulkoaltaan edustalla oli melkein lämmintä.

My Rouge G -huulipunat ja muut Guerlain-tuotteet oli aseteltu esille ympäristön edellyttämällä arvokkuudella ja tyylillä. Herkullisia sävyjä ja upeita koteloita katsoessa olo oli kuin lapsena karkkikaupassa. Sokeriset ja värikkäät tarjottavatkin olivat ilo silmälle.

Ready to Play?

Kutsun otsikko lunasti lupauksensa. Guerlainin ranskalainen edustaja kertoi meille mistä lanseerauksessa on kyse ja sitten pääsimme leikkimään meikkitaiteilijoiden kanssa. Nyt Rouge G -huulipunalle voi valita mieleisensä kotelon. Kotelossa on koristepinta ja kaksi peiliä. Illan kunniaksi kotelon metallipintaan sai kaiverruttaa nimensä. Tätä kokonaisuutta kutsutaan kustomoinniksi.

Valitsin omaan punaani mustan nahkajäljitelmän Perfect Black. Ei villein mahdollinen kuosi, mutta se tuntui heti omalta. Täydelliseltä. Valitsemani huulipunani on hillitty, lähes väritön koralliin taittuva sävy, jonka tummuuteen huulilla vaikuttaa ihon oma ph. Tämän valinnan järkeilin sillä, että kai jokainen omiin sävyihinsä sopii.

Kaiverrusjono oli niin pitkä, että jätin huulipunakoteloni kaivertajalle ja sain sen jälkitoimituksena. Kotelossa lukee etunimeni. Jälkiviisaana mietin, olisiko sittenkin pitänyt laittaa puh. tai meiliosoite siltä varalta, että hukkaan aarteeni. (Jos näin käy, toivon, että mahdollinen löytäjä vie arvoesineen Stockmannin Guerlain-pisteeseen Sophie-meikkitaiteilijalle. Hän tietää, että se on minun.)

Oikean sävyn metsästys

Sen verran olen vuosien varrella huuliani punannut ja punien markkinointiin perehtynyt, että oletan tuntevani ansaintalogiikan perussäännöt. Markkinamiehet (oletetut) pistävät tuotekehityksen ja mainonnan paukut eksklusiivisiin brändeihin. Kun kauneuden eliksiirin resepti on hallussa, me turhamaiset naiset (oletetut) teemme ostoksemme ja katamme kulut. Sitten linimenttiä hiukan laimennetaan ja tehdään huokeampia versioita massamarkkinoille.

Minulla on vanha markettipunan hylsy, josta saan siveltimellä kaivettua vielä väriä elämääni, mutta en enää kauan. Olen etsinyt vastaavaa sävyä monelta kosmetiikkatiskiltä. Juuri oikeaa ei vain tunnu löytyvän. En aio luovuttaa. Jonain päivänä marssin jälleen Sophien luo, sillä hän on luottohenkilöni värikosmetiikassa. Katsotaan, jos Perfect Black -kotelooni vielä sujahtaa se täydellinen sävy.

 

Raskaana

Raskaana

Niin ihmeellistä kuin se onkin, esikoisen voi synnyttää kahdesti. Esikoiskirjan odottaminen on melkein yhtä ihanaa kuin ihmisvauvan. Yhtäläisyyksiä on muutenkin paljon lähtien siitä, että kirjankin tekeminen on kivaa. Ja tämä kirja on ihan ”tekemällä tehty”, ei mikään vahinko tai yllätyskirja (ainakaan minulle itselleni). Esikoiseni laskettu aika on elokuussa 2018, eli aika pian.

Ihminen tulee valmiiksi jotakuinkin yhdeksässä kuukaudessa, mutta kirjaan menee helposti paljon enemmän aikaa. Minä kirjoitin romaaniani vuosia, vaikka en tietenkään yhtäjaksoisesti. Teksti sai välillä levätä pitkiäkin aikoja. Ne olivat erittäin tärkeitä kehitysvaiheita.

Viime vuonna vannoin, että pidän hiukset lyhyinä ja kampauksen siistinä. Vaan kuinkas sitten kävikään: kasvatin raskausponnarin! Se on niin paljon helpompaa siinä kirjoittaessa ja muussa, ettei ole tukka silmillä, tiedättehän…

It takes a village

Kun kustantamon johtaja soitti, oli tunnelma yhtä hurmoksellinen kuin raskaustestin sinisiä viivoja ihmetellessä. ”Tule käymään, niin katsotaan, mitä voimme tarjota sinulle”, hän sanoi. Ja hehän tarjosivat! Meni silti kauan ennen kuin suostuin uskomaan kaiken todeksi, enkä usko aina vieläkään. Jos teen vahingossa jotain, minkä takia tämä ei tapahdukaan ja menee kesken? Jos syön liikaa maksamakkaraa tai Itämeren antimia? Toimivatko takaumat, siirtymät ja dialogi? Voiko tiedosto tuhoutua tai joku varastaa kässärin?

Hyvä kustannustoimittaja on esikoiskirjailijan paras ystävä. Ja tähän väliin haluan todeta, että omakustanteen tekeminen on hienoa sekin. Saahan lapsenkin haluta ihan yksin, mutta kannattaa hankkia silloinkin turvaksi joku neuvolatäti tai -setä. (Edes sparraamaan rakenteessa ja laittamaan pilkut paikoilleen.)

Näen kustantamon myynnistä, markkinoinnista ja viestinnästä vastaavan tiimin vähintään kätilön ja varhaiskasvatuksen veroisessa roolissa. Kun esikoinen on ponnistettu maailmaan, sen perään pitää vähän katsoa. Olen todella kiitollinen kaikesta siitä ammattitaidosta, jota saan esikoiseni tueksi. Kylä kasvattaa.

Mini me

Kustannussopimusta allekirjoittaessa halusin varmistaa nimiasian. Usein sopimus pidättää oikeuden nimeen ja ulkoasuun kustantamolla. Nimi oli minulle elintärkeä, sillä siitä koko ajatus tarinaan lähti. Kyllähän sitä lapsensakin nimen tietää jo varhaisessa vaiheessa, eikä sitä sitten niin vain muuteta. Sain pitää kirjalle toivomani nimen.

Jännitin kovasti, miltä esikoiseni tulee näyttämään. Itselläni oli jotain ajatuksia ulkoasusta ja kerroin niitä kustantamoon. (Ottivat kauniisti ideani vastaan, vaikka graafikko oli jo briefattu.) Teknologia mahdollisti aikoinaan, että näin ihmisvauvani jo ennen heidän syntymäänsä. Samaa herkistymistä koin, kun kirjani kannen leiska pamahti meiliini. Se oli jotain ihan muuta kuin odotin, mutta parempaa. Sehän näyttää minulta!

Rakas onnea matkaan

Mietin, saako esikoiseni kavereita. Pääseekö se kirjakauppaan ja kenen viereen? Istuuko jengiin ja genreen? Tilataanko kirjastoihin? (Siellä saa onneksi vieruskaverit aakkosjärjestyksen mukaan.)

Esikoiseni ei ehkä saa virallisia tunnutuksia, hymytyttöä tai Savoniaa (juu ei sijoitu Savoon), eikä ainakaan Finlandiaa. Palkitsevaa ja itselleni merkityksellistä olisi, jos kirjani kohtaisi kiinnostuneita lukijoita, herättäisi ajatuksia ja jättäisi jälkiä. Toivon, ettei sitä kiusattaisi ja lytättäisi. Että se olisi riittävä juuri sellaisena kuin se on. Mitä sitä voi muuta lapselleen toivoa.

Nyt on aika päästää irti, katkaista napanuora ja antaa esikoisen kokeilla siipiään. Hyvää matkaa Kirjosieppo!

Täältä voit kurkistaa, mitä on odotettavissa:

https://www.bazarkustannus.fi/katalogit-ja-esitteet/

Joulu on taas

Luulin kirjoittavani tänne tänä vuonna turinoitani paljon useammin, mutta olen ollut onnekas ja aikani on mennyt muun kirjoittamiseen.

Taakse jäävään vuoteen on mahtunut suuria ilon ja onnen hetkiä, mutta myös pelkoa, epävarmuutta ja suruakin. En valita, koska monelle ystävälleni on kaadettu vastoinkäymisiä enemmän kuin on edes kohtuullista.

Kaikessa hankaluudessaan tätäkin vuotta on tarvittu. Olen oppinut paljon todellisesta ystävyydestä. Siitä olen kiitollinen.

Joulu tuli taas jotenkin ihan liian aikaisin. Joulukortitkin jäivät kirjoittamatta, mutta kuulemani mukaan Suomen Posti jakaa joitakin onnettomia, kolme vuotta sitten lähettämiäni kortteja nyt pienellä viiveellä.

Ja onhan meillä joulusatu… Kun olin lapsi, isäni oli erään sanomalehden päätoimittaja. Hän kirjoitti lehden joulunumeroon joka vuosi saman pääkirjoituksen, joulusadun.

Hyvää joulua ystävät!

 

Pääkirjoitus Ihan Pienille Tytöille ja Pojille

 Olipa kerran aivan pieni tyttö, joka oli aivan Sinun kokoisesi ja ikäisesi. Hänen nimensä taisi olla Maria. Tai Maija, en kuullut aivan tarkasti.

Eräänä päivänä hän halusi tietää täsmällisesti Yhden Kaikkein Tärkeimmistä Asioista. Siksi hän kirjoitti suuren suuren sanomalehden suuren suurelle päätoimittajalle. Se sanomalehti oli ainakin yhtä suuri kuin tämä jota juuri luet. Ja sen suuren suuren sanomalehden päätoimittaja oli ainakin yhtä suuren suuri kuin tämän lehden päätoimittaja.

Onko Joulupukki olemassa, Maija kysyi kirjeessään, jonka hän oli ajatellut Herra Toimittaja -palstalle. Päätoimittaja vastasi henkilökohtaisesti. On Maija, aivan varmasti.

Maija ei kuitenkaan tyytynyt tähän vaan kirjoitti toisen kirjeen. Onko tonttuja olemassa. Entä keijukaisia. Päätoimittaja vastasi: On Maija, aivan varmasti on.

Mutta Maija lähetti vielä kolmannen kirjeen ja kysyi, missä on keijukaisia, tonttuja ja missä Joulupukki.

Ja arvatkaapas hyvät Tytöt ja Pojat, miten vastaus kuului. Se kuului näin: Sinun sydämessäsi Maija.

Tämä joulusatu kerrottiin ensimmäisen kerran tässä lehdessä kauan kauan sitten. Vuonna 1898. Sinun mummosi mummon eläessä.

 Kerrothan Sinä tätä satua eteenpäin. Kerrothan.

 Rauno Velling

päätoimittaja”

KELAN VEDÄTYS ON NAURETTAVAA

KELAN VEDÄTYS ON NAURETTAVAA

Olipa kerran mainosmies, joka sai potkut. Siinä ei tietenkään ole mitään ihmeellistä. (Näyttäkää minulle mainosmies, joka ei ole koskaan saanut potkuja.) Tarina kertoo, että tämä kyseinen mainosmies ei tohtinut kertoa vaimolleen työsuhteensa tilaa, vaan läksi aamuisin salkkuineen muka töihin. Varsin surullista. Tarina ei kerro, kuinkas sitten kävikään.

Muka töissä käyminen ja valtion puijaaminen voi myös kirvoittaa hulvattoman hassuttelun ja paljon naurua. Näin ainakin Elannon näyttämön toteuttamassa näytelmässä Ilmasta rahaa, jota katsomaan sain kutsun. Tässä Jarmo Hämerannan ohjaamassa teatterikappaleessa sähkölaitoksen työntekijä Erkki Joutsen ei halua kertoa potkuistaan vaimolleen Liisalle. Erkki alkaa rahoittaa elämäänsä huiputtamalla Kelaa erinäisillä tukihakemuksilla ja keksityillä alivuokralaisilla. Rahaa alkaa tulla liiankin helposti. Homma lähtee lapasesta, kun Kelan tarkastaja Jenkanen saapuu käymään Joutsenilla.

Päätin ottaa erään teini-ikäisen teatteriseuraksi, koska: A) halusin hänen näkevän, että teatteria voi harrastaa aikuisenakin, B) koin tärkeäksi raottaa verhoa aikuisten julmaan maailmaan potkuineen ja Kela-lomakkeineen, mutta tehdä sen turvallisen lempeässä tunnelmassa, C) teatterissa on kivaa käydä kaksin, jotta voi puida kokemusta väliajalla ja kotimatkalla.

Farssi on vaativa laji

Parhaimmillaan näytelmän kiihkeä vauhti vei minut samoihin tunnelmiin kuin Marilyn-klassikot Piukat paikat ja Kesäleski. Ovia avattiin ja suljettiin, toinen toistaan kummallisempia hahmoja säntäili edestakaisin, peruukkeja puettiin ja pakaroita puristeltiin.

”Mä sekotan välillä noi tyypit”, seuralaiseni totesi. Aivan! Siinäpä jutun juoni, yleinen sekavuus joka suuntaan. Mietin, millainen vuokaavio käsikirjoittajalla on ollut, että on kyennyt pitämään langat käsissä itse sekoittamatta, kuka on kuka, ken tekeytyy yhdeksi ja/tai luullaan toiseksi/kolmanneksi.

Kun kerroin ohjaajatutulleni mitä tuli nähtyä, hän kysyi, oliko kappale Cooneyn (yleensä toimivat farssit kuulemma ovat). No, olihan se, mutta en äkännyt sivistymättömyyttäni kysyä, tarkoittiko hän isä Ray Cooneyta vai poika Michael Cooneyta. Näytelmä Cash on Delivery on pojan kynästä, ja sen on suomentanut Sami Parkkinen.

Ohjaajatuttuni heitti ilmoille myös kysymyksen, miksi meillä ei osata kirjoittaa hyviä farsseja. Ilmeisesti siihen tarvitaan reippaasti neroutta ja ripaus hulluutta.

Elannon näyttelijäkaarti suoriutui haastavasta käsikirjoituksesta kunnialla, sillä mehän todellakin nauroimme ääneen. Itseäni miellyttivät erityisesti ilmeikäs Toni Sarin Erkki Joutsenena sekä pitkän harrastajauran tehnyt Göran Rosenberg Yrjö-setänä.

Tyhy-iltamista voimaa

Kela on ihmisen välttämätön paha, joka tuottaa satunnaisesti iloakin. Ahdinko voi kuitenkin houkutella kenet tahansa pois kaidalta tieltä. Toisilla kehvelöinti on verissä ja aina pitää yrittää vedättää. Näitä Kelan kusettajia jää myös kiinni.

Minun teki kerran mieli vähän testata prosessia, kun ent. heila, nyk. puoliso, muutti kotiini ennen yhteisen asunnon löytymistä. Alle kahdessa viikossa Kela halusi tietää, syömmekö samasta jääkaapista tositarkoituksella, sillä silloin en olisi oikeutettu lapsilisän yksinhuoltajakorotukseen. Jätin testaamatta ja ilmoitin, että rakastan rakastan. Metkaa silti, että vuosia aiemmin, kun todellakin olin oikeutettu korotukseen, minun piti asia ihan itse selvittää.

Näinä jokamiehen potkujen kulta-aikana luulisi Kelassa hommia riittävän. Ehdotan, kaikella rakkaudella, että Kela järjestäisi Tyhy-illan työntekijöilleen ja lähtisi katsomaan Ilmasta rahaa oikein porukalla. Veikkaan, että saisivat hyvät naurut ja voimaa käsitellä meidän tavallisten kuolevaisten hakemuksia, todellisia tai tekaistuja.

Kuvassa ovesta pärähtää tällä kertaa hautausurakoitsija Yli-Kirkkaala (Elisa Kauppila), kun Erkki Joutsen (Toni Sarin) ja Jorma Rusanen (Taneli Nordberg) ovat siirtämässä sivuun kuolleeksi epäilemäänsä Yrjö-setää, vai sittenkin puusta pudonnutta metsuri Rusasta…

Kuva: Jarmo From

PERMANENTTI MOLEMPIIN PÄIHIN

Sain kutsun juhliin Teinibileet-teemalla. Osallistuvien toivottiin pukeutuvan oman teinityylinsä mukaisesti. Hetkeksi hullaannuin ajatuksesta olla oman elämäni Madonna, kunnes muistin, että en ollut sitä teininäkään, vaikka rouvan biiseistä diggailin.

Päätin pitää investoinnit kurissa ja löytää autenttisen asukokonaisuuden vaatekaapistani. Ilokseni ja kauhukseni se löytyikin. Yhden juhlahankinnan kuitenkin tein. Ostin hiuslisäkkeen. Ensin sekin tuntui turhuudelta, mutta sitten ajattelin, että kyllä synteettisistä kiehkuroista saadaan iloa myöhemminkin, joko minun tai jonkun muun päässä.

Juhlalookin suunnittelu oli myös hyvä hetki muistella omia kutrejaan vuosien varrella. Tyylejä on riittänyt: otsakahva, kerroksittain kiharoita, lähes siili, pitkä liiska, raitoja, punaista, tätitupeerauksia ja itse värjättyä harmaata (paketissa luki hopeanvaalea).

Kotivärjäykseen en enää sorru, sillä on asioita, jotka on hyvä jättää ammattilaisten käsiin. Olen sitä mieltä, että kampaaja ja gynekologi ovat naisen parhaat ystävät. Kumpikin on hyvä olla olemassa, ja säännöllisesti tavattuina nämä asiantuntijat lisäävät kokonaisvaltaista hyvinvointia.

Kampaajan kanssa ystävystyn helposti. Leikkuun ja värjäyksen lomassa ehdin avautua asioistani, ja ehkä joskus muistan kysyä kampaajankin kuulumisia. Johtuuko hyvän kemian kokemus siitä, että kampaaja ei pääse pakoon, vaan joutuu kiltisti kuuntelemaan? Vai kenties siitä, että hiustenhoito on hemmottelua myös sielulle? ”Jos peset mun pään, mä kerron sulle salaisuuden…” Ihmettelen, miksi lapset kiukuttelevat hiustenpesua, eivätkä nauti siitä luksuksesta, että joku toinen pesee hiukset heidän puolestaan.

Kampaajat ovat gynekologien tavoin ensimmäisiä, jotka havaitsevat asiakkaansa raskauden. Lörpöttelyn ohella syynä ovat ponnarit. Jokin käsittämätön voima ajaa naiset kasvattamaan niskasykeröitä heti positiivisen raskaustestin jälkeen.

Intiimin suhteen takia kampaajaa voi olla äärimmäisen hankala vaihtaa. Itse olen sen yleensä tehnyt vain jonkinlaisen pakon edessä, kuten jommankumman muuton tai kampaajan alan vaihdon saattelemana.

Gynekologiakaan ei vaihda mielellään, kun hyvän löytää. Olen pitänyt nämäkin suhteet pitkinä, mutta asiallisina. Gynekologini ovat minulle tärkeitä ihmisiä, koska ovat nähneet vauvojeni kuvat ennen ja jälkeen syntymien. Minulla on myös gynekologiystävä, mutta hänen kanssaan juorutessa pidän mieluummin housut jalassa, enkä jauha kaiken aikaa naistenvaivoja.

Pääasiat kuntoon

”Äiti, miksi ei saa olla karvoja?” kysyi kuusivuotias nähtyään bikiniliuskamainoksen. En oikein osannut vastata.

Nykyisin pidetään suorastaan kansalaisvelvollisuutena trimmata ylä- ja alakertaa. Vaan näin ei ole aina ollut. Joskus männä vuosina kaksi naispuolista työkaverusta päätti vauhdikkaan laivaseminaarin paluumatkalla piristäytyä laivan kampaamossa. He marssivat paikalle, ja toinen sanoi kuuluvalla äänellä: ”Permanentti molempiin päihin.” Sitäkös sitten naurettiin ja pitkään.

Olisihan se hyvä hoitaa yläpään ja alapään asiat samalla kerralla. Siinäpä liikeideaa kauneussalonkeihin ja yksityisklinikoille. On sitä taidettu jossain jo kokeillakin.

 

LUOKKAJUHLAT

Kuvassa noin kymmenvuotias hiljainen hyväksyjä.

Luokkajuhlat

Katsoin vasta hiljattain ruotsalaisen Anna Odellin Luokkajuhlat (Återträffen, Ruotsi 2013). Muistan, että elokuvasta kohuttiin tuoreeltaan. Palkintojakin tuli. Nyt ymmärrän miksi.

En selosta elokuvaa alusta loppuun, sillä suosittelen sen katsomista kaikille. Juoni lyhyesti: Anna Odell näyttelee elokuvassa itseään. Ensimmäisessä osassa hän on luokkakokouksessa, johon häntä ei kutsuttu, ja toisessa osassa hän esittää ensimmäisen osan fiktiivistä lyhytelokuvaa vanhoille luokkatovereilleen. Luokkakavereiden roolit ovat näyteltyjä.

Kiusa se on pienikin kiusa

Elokuvasta seurasi kirjoittelua, jossa pohdittiin oliko Luokkajuhlat Odellin kosto kiusaajille. Niin tai näin, kiusaamisesta ääneen kertominen oli mielestäni täysin oikeutettua. Moni Odellin luokkalainen sanoi ”me olimme vain lapsia”, mutta niin oli Odellkin. Toivottavasti edes joku ilkimys pysähtyi elokuvan myötä miettimään, mitä tuli tehtyä.

Luokassa jokainen on osallinen, vaikka ei itse kiusaisi tai olisi kiusattu. Nykyisin puhutaan usein hiljaisista hyväksyjistä ja heidän vastuustaan. Pidän ilmausta hiukan vääristävänä. Hiljainen voi olla peloissaan, todella peloissaan.

Omassa luokassani oli ala-asteella paljon kiusaamista. Jos sain joskus itse hengähtää hetken pahimmalta kiusaajaltani, en todellakaan ollut puolustamassa seuraavaa uhria. Minulla ei ollut siihen voimia.

Muutin kesken ala-asteen. Uudessa koulussani ei ollut yhtä paljon tönimistä ja herkimpien itkettämistä. Siellä kukkivat esipuberteetti ja käpälöinti. Onnekseni olin ”lauta, jonka rinnat jäi kotiin” ja sain olla aika rauhassa.

Purin omia kokemuksiani koulukiusaamisesta kirjoittamalla aiheesta novellin pari vuotta sitten. Se helpotti.

Hymyillään kun tavataan

Odellin elokuva sai minut pohtimaan, onko kiusaaminen geneettistä. Syntyvätkö jotkut kusipäiksi ja mitä heille pitäisi tehdä? Menisinkö itse kaikkien koulujeni ja luokkieni tapaamisiin, jos kutsu kävisi?

Elokuvansa lopussa Odell tivaa pääkiusaajaltaan, mitä jos tämän tytärtä kiusattaisiin. Aikuinen mies vastaa: ”Hän ei suostuisi siihen. Hän on liian vahva siihen. Hän panisi hanttiin tai löytäisi uusia kavereita.” Kiusattu siis ansaitsee tulla kiusatuksi.

Kiusaaminen ei jää vain kouluun. Se kukoistaa työpaikoilla, kaveriporukoissa, perheissä ja parisuhteissa. Some on sen hedelmällisintä temmellyskenttää. Aikuisena olemisessa on se hyvä puoli, että kiusaamistilanteesta voi ainakin pyrkiä pois helpommin kuin alakoulun pilkkaringistä. Jos ei voi muuttaa tilannetta, onkin usein parasta vaihtaa maisemaa oman mielenterveyden tai fyysisen koskemattomuuden takaamiseksi, tai ihan vain mukavamman fiiliksen vuoksi.

Miten mahtaisin kohdata oman kiusaajani, jos hänet nyt tapaisin? Hymyilisinkö vai kävelisinkö vain läpi? En ole ihan varma kyseinen henkilön lukutaidosta, mutta voisin testata ja lähettää hänelle novellin.

Tärkeitä vain toisillemme

Nämä Rudolf Koivun suloiset lumikeijut seikkailevat Ebba Varman kirjassa Kesäkeiju ja Kuningas Kuuranen. Kirjan syntyyn liittyy huikeita käänteitä, mutta siitä ehkä toisen kerran…

Tärkeitä vain toisillemme

Amerikkalaisilta adaptoitu ystävänpäivä lähestyy ja me markkinoinnin tekstinikkarit olemme pähkäilleet, miten ”kaverille kans” ja ”kaksi yhden hinnalla” voisi sanoa jotenkin tuoreemmin. Näitä nokkeluuksia saatte nyt joka tuutista.

Siviilielämässäni vietän ystävänpäivää joka päivä. Jos en näe ystäviäni, häiriköi heitä puhelimessa tai vaivaa viesteillä, ajattelen ainakin. Osa ystävistäni on lapsuudesta rinnalla raahattuja, muutama nuoruuden myrskyistä selvinneitä ja mikä merkillisintä, jopa aikuisena kohdattuja ja pidettäviksi päätyneitä.

Toisten ystävien kanssa pitää päivittää elämää säännöllisesti, ja joitakin on luontevaa tavata harvakseltaan. Usein mieltä lämmittää vain tieto toisen olemassaolosta.

Menetetyt ystävät

Olen minäkin menettänyt ystäviä. Joskus on vain päädytty eri reiteille, ja joskus ero on ollut väistämätöntä. Kaikki eivät ole luotuja toisilleen, eikä sitä pitäisi liikaa murehtia. Sehän on vain elämää.

Yksi ystävänä pitämäni katkaisi minuun välinsä ilman selityksiä. Koetin kaikki lailliset lähestymiskeinot selvittääkseni tilanteen. Hän ei tullut vastaan. Mutta sitten yllättäen, vuosien päästä, sain virtuaalisen kaveripyynnön. Olin riemuissani ja halusin tavata, selvittää välit ja pyytää anteeksi, jos olin siihen velvollinen. Hän deletoi minut uudelleen. Sattuihan se, mutta ehkä kuitenkin enemmän häntä, sillä kaunan kantaminen on raskaampaa kuin anteeksi antaminen.

Eräs ystäväni oli niin sairas, ettei jaksanut enää elää. En ole toipunut hänen lähdöstään, enkä varmasti koskaan toivukaan. Vasta nyt tiedän, miten tärkeä hän oli, sillä ajattelen häntä päivittäin. Suru toi toisen häntä kaipaavan ihmisen lähelleni. Yhdessä kysymme: MIKSI? Kukaan ei vastaa.

Onneksi joskus joku, jonka luulee menettäneensä tai kadottaneensa tuleekin uudelleen vastaan. Näin kävi esimerkiksi vanhan koulukaverin kanssa. Yllättäen olimme lähinurkilla töissä ja saimme toisistamme lounasseuraa.

Ollaan ihmisiksi

Luin jokunen aika sitten eräästä naistenlehdestä Hectorin haastattelun. Hän pohti siinä syntyjä syviä ja totesi, että ainoastaan maanpäällinen elämä on merkityksellistä, sillä olemme tärkeitä vain toisillemme. Ajatus viehättää minua.

Josko yrittäisimme elellä juuri nyt ihmisiksi ja olla ystäviä, tai ainakin ystävällisiä toinen toisillemme. Eihän se haittaa, jos kuoleman jälkeisiä elämiä onkin tarjolla ja tästä ensimmäisestä tullut kerättyä hyvät bonarit.

Vietän siis tänäänkin ystävänpäivää ja pidän itseäni varsin vauraana.

Hyvää ystävänpäivää!

Uskon asia

joulupukki

Uskon asia

Minä uskon edelleen joulupukkiin. Miksi ihmeessä?

Kun olin lapsi, isäni oli erään sanomalehden päätoimittaja. Hän kirjoitti lehden joulunumeroon joka vuosi saman pääkirjoituksen, joulusadun.

Valitettavasti isäni ei ole enää kahdeksaantoista vuoteen ollut viettämässä joulua perheensä kanssa. Sain häneltä kuitenkin hienon perinnön, halun kuulla ja kertoa tarinoita.

Tarinat on tarkoitettu eteenpäin kerrottaviksi. Kerro sinäkin tätä tarinaa ja usko joulupukkiin ainakin kerran vuodessa.

Kaunista joulua!

Pääkirjoitus Ihan Pienille Tytöille ja Pojille

Olipa kerran aivan pieni tyttö, joka oli aivan Sinun kokoisesi ja ikäisesi. Hänen nimensä taisi olla Maria. Tai Maija, en kuullut aivan tarkasti.

Eräänä päivänä hän halusi tietää täsmällisesti Yhden Kaikkein Tärkeimmistä Asioista. Siksi hän kirjoitti suuren suuren sanomalehden suuren suurelle päätoimittajalle. Se sanomalehti oli ainakin yhtä suuri kuin tämä jota juuri luet. Ja sen suuren suuren sanomalehden päätoimittaja oli ainakin yhtä suuren suuri kuin tämän lehden päätoimittaja.

Onko Joulupukki olemassa, Maija kysyi kirjeessään, jonka hän oli ajatellut Herra Toimittaja -palstalle. Päätoimittaja vastasi henkilökohtaisesti. On Maija, aivan varmasti.

Maija ei kuitenkaan tyytynyt tähän vaan kirjoitti toisen kirjeen. Onko tonttuja olemassa. Entä keijukaisia. Päätoimittaja vastasi: On Maija, aivan varmasti on.

Mutta Maija lähetti vielä kolmannen kirjeen ja kysyi, missä on keijukaisia, tonttuja ja missä Joulupukki.

Ja arvatkaapas hyvät Tytöt ja Pojat, miten vastaus kuului. Se kuului näin: Sinun sydämessäsi Maija.

Tämä joulusatu kerrottiin ensimmäisen kerran tässä lehdessä kauan kauan sitten. Vuonna 1898. Sinun mummosi mummon eläessä.

Kerrothan Sinä tätä satua eteenpäin. Kerrothan.

Rauno Velling

päätoimittaja”

Kahisevaa ovista ja ikkunoista

Kävin katsomassa Elannon näyttämöllä Sébastien Thiéryn näytelmän ”Ovista ja ikkunoista”. Ohjelmalehtisessä ohjaaja Jarmo Hämeenranta pohtii, mihin lokeroon näytelmän voisi laittaa. Hän päätyy kutsumaan kappaletta hybridinäytelmäksi. Se on oivallinen määritelmä, sillä minuakin kovasti naurattanut esitys kiihtyy kiihtymistään ja saa karmean lopun (en kerro millaisen).

Tarinassa pariskunta löytää asunnostaan yllättäen merkittäviä summia rahaa. Onnenpotku nostaa pintaan epäilyjä toisen rehellisyydestä ja arvomaailmasta. Aluksi seesteiseltä parilta vaikuttanut aviomies ja vaimo päätyvät toistensa pahimmiksi vihollisiksi.

Tätä teemaa on myös Anna-Leena Härkösen ”Kaikki oikein” -kirjassa, jossa painitaan lottovoiton herättämissä ongelmissa. Kirja oli viihdyttävää lukemista, mutta ei suosikkini Härkösen tuotannosta.

Monopolin rahulit

Näytelmän alkupuolella pähkin, onko näyttelijöiden kourissa ihan oikeaa pätäkkää. Seteleiden lisääntyessä ymmärsin, että ei sentään. Muistin mainostoimistovuosiltani varoituksen, että värikopiokoneella ei voi kopioida seteleitä. Näytelmän jälkeen varmistin asian naispääosaa esittäneeltä Eija Kankareelta. Kyseessä oli rehellinen painotyö.

Minä varastin pienenä Monopolin rahat omaan käyttööni. Sain tuntea nahoissani, että pelin ulkopuolella rikastuminen ei tuonut hotellia Erottajalta tai muutenkaan tehnyt onnelliseksi (isosisko suuttui). Pidän tekoani kuitenkin viattomampana kuin Afrikan tähden syömistä (ystäväni lapsi teki sen).

Näytelmää katsoessani herkuttelin hetken ajatuksella, millaisen lottopotin haluaisin ja mihin sen käyttäisin.

Olisiko sopiva summa sellainen:

  1. että pääsisin eroon asuntolainasta? Toisaalta, voisihan sitä vähän enemmän tulla, että saisi saman tien isomman asunnon…
  2. että voin ostaa lapsillenikin omat asunnot? Toisaalta, sittenpähän laiskistuvat ja luulevat kaiken tulevan helposti tässä maailmassa…
  3. että ei tarvitsisi tehdä enää töitä? Toisaalta, minähän nautin työstäni!

En taida aloittaa lottoamista.

Harrastajateatteria tosissaan

Sen verran vielä harrastajateatterin puolesta, että menkää hyvät ihmiset katsomaan! Minä käyn teatterissa todennäköisesti useammin kuin keskiverto suomalainen, eli monta kertaa vuodessa. Ammattilaiset ovat ammattilaisia, mutta harrastaakin voi tosissaan ja olla lajissa hyvä.

Roolittajille vinkiksi, että harrastajanäyttelijöissä on helmiä, joista on varmasti isommillekin areenoille. Jos TV-sarjojen tutut naamat kyllästyttävät tai mainosspiikkeri kuulostaa sketsihahmolta, niin ei kun poimimaan harrastajapiireistä!

Jos kiinnostuit näytelmästä, kurkista jäljellä olevat näytökset täältä

ovista-ja-ikkunoista

Elannon näyttämöllä kylvetään rahassa ja heilutaan kirves kädessä. Ei heikkohermoisille. Kuvassa Henna Karjalainen, Juho Tuominen, Kalle Suomi ja Eija Kankare (sylissä). Kuva: Mailis Kriikku

KonMarismin pyörteissä

pilotti

Harmaat sedät, minä ja pilottitakki kirppishommissa joskus 1990-luvun alussa.

 

KonMarismin pyörteissä

Ihan ensimmäiseksi tarkistan, mitä otsikossa lukee. Kävi näet niin, että kun taannoin lähetin sähköpostilla kysymyksiä aiheesta eräälle sisustussuunnittelijalle, näppärä tekstinkäsittelyohjelma muutti sanan ”kommarismiksi”. Haastateltava onneksi ymmärsi, etten kärttänyt hänen poliittisia näkemyksiään.

Vihdoin minäkin olen tarttunut Marie Kondon bestselleriin. Lainakirja tempaisi mukaansa, vaikka onkin vielä kesken. Teoksen olisi saanut huokeaan hintaan Hulluilta Päiviltä, mutta en ostanut, koska nykyistäkin kirjastoa pitäisi karsia. Sitten saikin oman KonMarin lahjaksi ystävältä!

Antaa hyvän kiertää

Kannatan kierrätystä. Vien lastenvaatteita Emmaukseen ja läheiselle kirpputorille. Ostan omilleni sopivia ystäväperheistä. Välillä vaihdamme vaatteita päittäin. Omiani olen myynyt ja lahjoittanut, itsepalveluna tai kasvotusten. Kuulun useampaan Facebookin kierrätysryhmään, mutta en vain lämpene av-, yv- ja jono-säädöille.

Viime aikoina on kuitenkin tuntunut, että oma tavaramäärä vain lisääntyy. Epäilen, että konmaristit tuovat tavaransa meille. Näin ainakin kävi, kun sukulaistäti siivosi kirjahyllynsä muuton yhteydessä ja meille ilmestyi kaksi isoa kassillista kirjoja (joista osa löytyi jo omasta hyllystä). Kirjoille on tavattoman vaikea sanoa EI.

Kaapissani on myös kolme paria kenkiä, joita en ole koskaan käyttänyt. Ne ovat ystävieni virheostoksia, joten olen leikkinyt Tuhkimoa ja ottanut avokkaita avosylin vastaan. Tämän suhteen yritän ryhdistäytyä: Ei edes kierrätettyä, jos ei tarvitse!

Mitä jos kaduttaa?

Marie Kondon opeissa viehättää ajatus, että jokainen hoitakoon omat romunsa. Minun ei siis tarvitse enää stressata muiden perheenjäsenten tavaramäärästä, vaan voin olla vain hyvänä esimerkkinä. Sitä paitsi jokainen muistaa, miltä tuntui, kun vanhempi heitti tai lahjoitti pois jonkun rakkaan lelun tai pelin.

Pidän hienona eleenä myös kirjan ohjetta pohtia esineiden tunnearvoa. Mistään itselle merkityksellisestä ei tarvitse luopua. Mutta miten voin olla varma, mikä on säilyttämisen arvoista?

Minulla oli kaksi takkia, joita vaalin vinttikomeroiden syövereissä vuosia. Toinen oli vaihto-oppilasvuoden koulutakki. Sitä en todellakaan enää käyttänyt, mutta se oli rakas muisto, jossa oli minun nimeni ja tietysti koulun nimi. Go Mustangs, go! Sen takin vei voro. (Sinä ketale, toivottavasti olet saanut rangaistuksesi ja teet nyt sovitustyötä jossain jätteiden lajittelukeskuksessa.)

Toinen takki oli kaudelta Top Gun. Sitä kutsuttiin lentäjärotsiksi tai pilottitakiksi. Käytin sitä vielä joskus satunnaisesti 1900-luvulla Ruisrockissa ja kirppiksillä. Koska pelkäsin, että minut yhdistetään ryhmittymiin, joiden ideologiaa en allekirjoita, takki päätyi ullakolle. Vihdoin viime syksynä päätin luopua takista ja lähetin sen itsepalvelukirpputorille. Hämmästyksekseni joku osti sen noin kahdella kympillä.

Parin kuukauden päästä Tukholmassa hämmästyin vielä enemmän – joka toisella vastaantulijalla oli päällään takki, jonka nimi on nykyisin Bomber Jacket. Olisiko kypsään ikään ehtinyt takki sittenkin pitänyt säilyttää? Ei kai, ehkä täti-ihmisen ei tarvitse yrittää liikaa.

Konmari Suomi -ryhmä ei saa minusta vielä jäsentä, mutta jonain päivänä lupaan aloittaa sukkalaatikosta. Haluan tehdä harkittuja luopumisia ja Scarlettin tapaan totean: ”I can’t think about that right now. If I do, I’ll go crazy. I’ll think about that tomorrow.”