PERMANENTTI MOLEMPIIN PÄIHIN

Sain kutsun juhliin Teinibileet-teemalla. Osallistuvien toivottiin pukeutuvan oman teinityylinsä mukaisesti. Hetkeksi hullaannuin ajatuksesta olla oman elämäni Madonna, kunnes muistin, että en ollut sitä teininäkään, vaikka rouvan biiseistä diggailin.

Päätin pitää investoinnit kurissa ja löytää autenttisen asukokonaisuuden vaatekaapistani. Ilokseni ja kauhukseni se löytyikin. Yhden juhlahankinnan kuitenkin tein. Ostin hiuslisäkkeen. Ensin sekin tuntui turhuudelta, mutta sitten ajattelin, että kyllä synteettisistä kiehkuroista saadaan iloa myöhemminkin, joko minun tai jonkun muun päässä.

Juhlalookin suunnittelu oli myös hyvä hetki muistella omia kutrejaan vuosien varrella. Tyylejä on riittänyt: otsakahva, kerroksittain kiharoita, lähes siili, pitkä liiska, raitoja, punaista, tätitupeerauksia ja itse värjättyä harmaata (paketissa luki hopeanvaalea).

Kotivärjäykseen en enää sorru, sillä on asioita, jotka on hyvä jättää ammattilaisten käsiin. Olen sitä mieltä, että kampaaja ja gynekologi ovat naisen parhaat ystävät. Kumpikin on hyvä olla olemassa, ja säännöllisesti tavattuina nämä asiantuntijat lisäävät kokonaisvaltaista hyvinvointia.

Kampaajan kanssa ystävystyn helposti. Leikkuun ja värjäyksen lomassa ehdin avautua asioistani, ja ehkä joskus muistan kysyä kampaajankin kuulumisia. Johtuuko hyvän kemian kokemus siitä, että kampaaja ei pääse pakoon, vaan joutuu kiltisti kuuntelemaan? Vai kenties siitä, että hiustenhoito on hemmottelua myös sielulle? ”Jos peset mun pään, mä kerron sulle salaisuuden…” Ihmettelen, miksi lapset kiukuttelevat hiustenpesua, eivätkä nauti siitä luksuksesta, että joku toinen pesee hiukset heidän puolestaan.

Kampaajat ovat gynekologien tavoin ensimmäisiä, jotka havaitsevat asiakkaansa raskauden. Lörpöttelyn ohella syynä ovat ponnarit. Jokin käsittämätön voima ajaa naiset kasvattamaan niskasykeröitä heti positiivisen raskaustestin jälkeen.

Intiimin suhteen takia kampaajaa voi olla äärimmäisen hankala vaihtaa. Itse olen sen yleensä tehnyt vain jonkinlaisen pakon edessä, kuten jommankumman muuton tai kampaajan alan vaihdon saattelemana.

Gynekologiakaan ei vaihda mielellään, kun hyvän löytää. Olen pitänyt nämäkin suhteet pitkinä, mutta asiallisina. Gynekologini ovat minulle tärkeitä ihmisiä, koska ovat nähneet vauvojeni kuvat ennen ja jälkeen syntymien. Minulla on myös gynekologiystävä, mutta hänen kanssaan juorutessa pidän mieluummin housut jalassa, enkä jauha kaiken aikaa naistenvaivoja.

Pääasiat kuntoon

”Äiti, miksi ei saa olla karvoja?” kysyi kuusivuotias nähtyään bikiniliuskamainoksen. En oikein osannut vastata.

Nykyisin pidetään suorastaan kansalaisvelvollisuutena trimmata ylä- ja alakertaa. Vaan näin ei ole aina ollut. Joskus männä vuosina kaksi naispuolista työkaverusta päätti vauhdikkaan laivaseminaarin paluumatkalla piristäytyä laivan kampaamossa. He marssivat paikalle, ja toinen sanoi kuuluvalla äänellä: ”Permanentti molempiin päihin.” Sitäkös sitten naurettiin ja pitkään.

Olisihan se hyvä hoitaa yläpään ja alapään asiat samalla kerralla. Siinäpä liikeideaa kauneussalonkeihin ja yksityisklinikoille. On sitä taidettu jossain jo kokeillakin.

 

LUOKKAJUHLAT

Kuvassa noin kymmenvuotias hiljainen hyväksyjä.

Luokkajuhlat

Katsoin vasta hiljattain ruotsalaisen Anna Odellin Luokkajuhlat (Återträffen, Ruotsi 2013). Muistan, että elokuvasta kohuttiin tuoreeltaan. Palkintojakin tuli. Nyt ymmärrän miksi.

En selosta elokuvaa alusta loppuun, sillä suosittelen sen katsomista kaikille. Juoni lyhyesti: Anna Odell näyttelee elokuvassa itseään. Ensimmäisessä osassa hän on luokkakokouksessa, johon häntä ei kutsuttu, ja toisessa osassa hän esittää ensimmäisen osan fiktiivistä lyhytelokuvaa vanhoille luokkatovereilleen. Luokkakavereiden roolit ovat näyteltyjä.

Kiusa se on pienikin kiusa

Elokuvasta seurasi kirjoittelua, jossa pohdittiin oliko Luokkajuhlat Odellin kosto kiusaajille. Niin tai näin, kiusaamisesta ääneen kertominen oli mielestäni täysin oikeutettua. Moni Odellin luokkalainen sanoi ”me olimme vain lapsia”, mutta niin oli Odellkin. Toivottavasti edes joku ilkimys pysähtyi elokuvan myötä miettimään, mitä tuli tehtyä.

Luokassa jokainen on osallinen, vaikka ei itse kiusaisi tai olisi kiusattu. Nykyisin puhutaan usein hiljaisista hyväksyjistä ja heidän vastuustaan. Pidän ilmausta hiukan vääristävänä. Hiljainen voi olla peloissaan, todella peloissaan.

Omassa luokassani oli ala-asteella paljon kiusaamista. Jos sain joskus itse hengähtää hetken pahimmalta kiusaajaltani, en todellakaan ollut puolustamassa seuraavaa uhria. Minulla ei ollut siihen voimia.

Muutin kesken ala-asteen. Uudessa koulussani ei ollut yhtä paljon tönimistä ja herkimpien itkettämistä. Siellä kukkivat esipuberteetti ja käpälöinti. Onnekseni olin ”lauta, jonka rinnat jäi kotiin” ja sain olla aika rauhassa.

Purin omia kokemuksiani koulukiusaamisesta kirjoittamalla aiheesta novellin pari vuotta sitten. Se helpotti.

Hymyillään kun tavataan

Odellin elokuva sai minut pohtimaan, onko kiusaaminen geneettistä. Syntyvätkö jotkut kusipäiksi ja mitä heille pitäisi tehdä? Menisinkö itse kaikkien koulujeni ja luokkieni tapaamisiin, jos kutsu kävisi?

Elokuvansa lopussa Odell tivaa pääkiusaajaltaan, mitä jos tämän tytärtä kiusattaisiin. Aikuinen mies vastaa: ”Hän ei suostuisi siihen. Hän on liian vahva siihen. Hän panisi hanttiin tai löytäisi uusia kavereita.” Kiusattu siis ansaitsee tulla kiusatuksi.

Kiusaaminen ei jää vain kouluun. Se kukoistaa työpaikoilla, kaveriporukoissa, perheissä ja parisuhteissa. Some on sen hedelmällisintä temmellyskenttää. Aikuisena olemisessa on se hyvä puoli, että kiusaamistilanteesta voi ainakin pyrkiä pois helpommin kuin alakoulun pilkkaringistä. Jos ei voi muuttaa tilannetta, onkin usein parasta vaihtaa maisemaa oman mielenterveyden tai fyysisen koskemattomuuden takaamiseksi, tai ihan vain mukavamman fiiliksen vuoksi.

Miten mahtaisin kohdata oman kiusaajani, jos hänet nyt tapaisin? Hymyilisinkö vai kävelisinkö vain läpi? En ole ihan varma kyseinen henkilön lukutaidosta, mutta voisin testata ja lähettää hänelle novellin.

Tärkeitä vain toisillemme

Nämä Rudolf Koivun suloiset lumikeijut seikkailevat Ebba Varman kirjassa Kesäkeiju ja Kuningas Kuuranen. Kirjan syntyyn liittyy huikeita käänteitä, mutta siitä ehkä toisen kerran…

Tärkeitä vain toisillemme

Amerikkalaisilta adaptoitu ystävänpäivä lähestyy ja me markkinoinnin tekstinikkarit olemme pähkäilleet, miten ”kaverille kans” ja ”kaksi yhden hinnalla” voisi sanoa jotenkin tuoreemmin. Näitä nokkeluuksia saatte nyt joka tuutista.

Siviilielämässäni vietän ystävänpäivää joka päivä. Jos en näe ystäviäni, häiriköi heitä puhelimessa tai vaivaa viesteillä, ajattelen ainakin. Osa ystävistäni on lapsuudesta rinnalla raahattuja, muutama nuoruuden myrskyistä selvinneitä ja mikä merkillisintä, jopa aikuisena kohdattuja ja pidettäviksi päätyneitä.

Toisten ystävien kanssa pitää päivittää elämää säännöllisesti, ja joitakin on luontevaa tavata harvakseltaan. Usein mieltä lämmittää vain tieto toisen olemassaolosta.

Menetetyt ystävät

Olen minäkin menettänyt ystäviä. Joskus on vain päädytty eri reiteille, ja joskus ero on ollut väistämätöntä. Kaikki eivät ole luotuja toisilleen, eikä sitä pitäisi liikaa murehtia. Sehän on vain elämää.

Yksi ystävänä pitämäni katkaisi minuun välinsä ilman selityksiä. Koetin kaikki lailliset lähestymiskeinot selvittääkseni tilanteen. Hän ei tullut vastaan. Mutta sitten yllättäen, vuosien päästä, sain virtuaalisen kaveripyynnön. Olin riemuissani ja halusin tavata, selvittää välit ja pyytää anteeksi, jos olin siihen velvollinen. Hän deletoi minut uudelleen. Sattuihan se, mutta ehkä kuitenkin enemmän häntä, sillä kaunan kantaminen on raskaampaa kuin anteeksi antaminen.

Eräs ystäväni oli niin sairas, ettei jaksanut enää elää. En ole toipunut hänen lähdöstään, enkä varmasti koskaan toivukaan. Vasta nyt tiedän, miten tärkeä hän oli, sillä ajattelen häntä päivittäin. Suru toi toisen häntä kaipaavan ihmisen lähelleni. Yhdessä kysymme: MIKSI? Kukaan ei vastaa.

Onneksi joskus joku, jonka luulee menettäneensä tai kadottaneensa tuleekin uudelleen vastaan. Näin kävi esimerkiksi vanhan koulukaverin kanssa. Yllättäen olimme lähinurkilla töissä ja saimme toisistamme lounasseuraa.

Ollaan ihmisiksi

Luin jokunen aika sitten eräästä naistenlehdestä Hectorin haastattelun. Hän pohti siinä syntyjä syviä ja totesi, että ainoastaan maanpäällinen elämä on merkityksellistä, sillä olemme tärkeitä vain toisillemme. Ajatus viehättää minua.

Josko yrittäisimme elellä juuri nyt ihmisiksi ja olla ystäviä, tai ainakin ystävällisiä toinen toisillemme. Eihän se haittaa, jos kuoleman jälkeisiä elämiä onkin tarjolla ja tästä ensimmäisestä tullut kerättyä hyvät bonarit.

Vietän siis tänäänkin ystävänpäivää ja pidän itseäni varsin vauraana.

Hyvää ystävänpäivää!

Uskon asia

joulupukki

Uskon asia

Minä uskon edelleen joulupukkiin. Miksi ihmeessä?

Kun olin lapsi, isäni oli erään sanomalehden päätoimittaja. Hän kirjoitti lehden joulunumeroon joka vuosi saman pääkirjoituksen, joulusadun.

Valitettavasti isäni ei ole enää kahdeksaantoista vuoteen ollut viettämässä joulua perheensä kanssa. Sain häneltä kuitenkin hienon perinnön, halun kuulla ja kertoa tarinoita.

Tarinat on tarkoitettu eteenpäin kerrottaviksi. Kerro sinäkin tätä tarinaa ja usko joulupukkiin ainakin kerran vuodessa.

Kaunista joulua!

Pääkirjoitus Ihan Pienille Tytöille ja Pojille

Olipa kerran aivan pieni tyttö, joka oli aivan Sinun kokoisesi ja ikäisesi. Hänen nimensä taisi olla Maria. Tai Maija, en kuullut aivan tarkasti.

Eräänä päivänä hän halusi tietää täsmällisesti Yhden Kaikkein Tärkeimmistä Asioista. Siksi hän kirjoitti suuren suuren sanomalehden suuren suurelle päätoimittajalle. Se sanomalehti oli ainakin yhtä suuri kuin tämä jota juuri luet. Ja sen suuren suuren sanomalehden päätoimittaja oli ainakin yhtä suuren suuri kuin tämän lehden päätoimittaja.

Onko Joulupukki olemassa, Maija kysyi kirjeessään, jonka hän oli ajatellut Herra Toimittaja -palstalle. Päätoimittaja vastasi henkilökohtaisesti. On Maija, aivan varmasti.

Maija ei kuitenkaan tyytynyt tähän vaan kirjoitti toisen kirjeen. Onko tonttuja olemassa. Entä keijukaisia. Päätoimittaja vastasi: On Maija, aivan varmasti on.

Mutta Maija lähetti vielä kolmannen kirjeen ja kysyi, missä on keijukaisia, tonttuja ja missä Joulupukki.

Ja arvatkaapas hyvät Tytöt ja Pojat, miten vastaus kuului. Se kuului näin: Sinun sydämessäsi Maija.

Tämä joulusatu kerrottiin ensimmäisen kerran tässä lehdessä kauan kauan sitten. Vuonna 1898. Sinun mummosi mummon eläessä.

Kerrothan Sinä tätä satua eteenpäin. Kerrothan.

Rauno Velling

päätoimittaja”

Kahisevaa ovista ja ikkunoista

Kävin katsomassa Elannon näyttämöllä Sébastien Thiéryn näytelmän ”Ovista ja ikkunoista”. Ohjelmalehtisessä ohjaaja Jarmo Hämeenranta pohtii, mihin lokeroon näytelmän voisi laittaa. Hän päätyy kutsumaan kappaletta hybridinäytelmäksi. Se on oivallinen määritelmä, sillä minuakin kovasti naurattanut esitys kiihtyy kiihtymistään ja saa karmean lopun (en kerro millaisen).

Tarinassa pariskunta löytää asunnostaan yllättäen merkittäviä summia rahaa. Onnenpotku nostaa pintaan epäilyjä toisen rehellisyydestä ja arvomaailmasta. Aluksi seesteiseltä parilta vaikuttanut aviomies ja vaimo päätyvät toistensa pahimmiksi vihollisiksi.

Tätä teemaa on myös Anna-Leena Härkösen ”Kaikki oikein” -kirjassa, jossa painitaan lottovoiton herättämissä ongelmissa. Kirja oli viihdyttävää lukemista, mutta ei suosikkini Härkösen tuotannosta.

Monopolin rahulit

Näytelmän alkupuolella pähkin, onko näyttelijöiden kourissa ihan oikeaa pätäkkää. Seteleiden lisääntyessä ymmärsin, että ei sentään. Muistin mainostoimistovuosiltani varoituksen, että värikopiokoneella ei voi kopioida seteleitä. Näytelmän jälkeen varmistin asian naispääosaa esittäneeltä Eija Kankareelta. Kyseessä oli rehellinen painotyö.

Minä varastin pienenä Monopolin rahat omaan käyttööni. Sain tuntea nahoissani, että pelin ulkopuolella rikastuminen ei tuonut hotellia Erottajalta tai muutenkaan tehnyt onnelliseksi (isosisko suuttui). Pidän tekoani kuitenkin viattomampana kuin Afrikan tähden syömistä (ystäväni lapsi teki sen).

Näytelmää katsoessani herkuttelin hetken ajatuksella, millaisen lottopotin haluaisin ja mihin sen käyttäisin.

Olisiko sopiva summa sellainen:

  1. että pääsisin eroon asuntolainasta? Toisaalta, voisihan sitä vähän enemmän tulla, että saisi saman tien isomman asunnon…
  2. että voin ostaa lapsillenikin omat asunnot? Toisaalta, sittenpähän laiskistuvat ja luulevat kaiken tulevan helposti tässä maailmassa…
  3. että ei tarvitsisi tehdä enää töitä? Toisaalta, minähän nautin työstäni!

En taida aloittaa lottoamista.

Harrastajateatteria tosissaan

Sen verran vielä harrastajateatterin puolesta, että menkää hyvät ihmiset katsomaan! Minä käyn teatterissa todennäköisesti useammin kuin keskiverto suomalainen, eli monta kertaa vuodessa. Ammattilaiset ovat ammattilaisia, mutta harrastaakin voi tosissaan ja olla lajissa hyvä.

Roolittajille vinkiksi, että harrastajanäyttelijöissä on helmiä, joista on varmasti isommillekin areenoille. Jos TV-sarjojen tutut naamat kyllästyttävät tai mainosspiikkeri kuulostaa sketsihahmolta, niin ei kun poimimaan harrastajapiireistä!

Jos kiinnostuit näytelmästä, kurkista jäljellä olevat näytökset täältä

ovista-ja-ikkunoista

Elannon näyttämöllä kylvetään rahassa ja heilutaan kirves kädessä. Ei heikkohermoisille. Kuvassa Henna Karjalainen, Juho Tuominen, Kalle Suomi ja Eija Kankare (sylissä). Kuva: Mailis Kriikku

KonMarismin pyörteissä

pilotti

Harmaat sedät, minä ja pilottitakki kirppishommissa joskus 1990-luvun alussa.

 

KonMarismin pyörteissä

Ihan ensimmäiseksi tarkistan, mitä otsikossa lukee. Kävi näet niin, että kun taannoin lähetin sähköpostilla kysymyksiä aiheesta eräälle sisustussuunnittelijalle, näppärä tekstinkäsittelyohjelma muutti sanan ”kommarismiksi”. Haastateltava onneksi ymmärsi, etten kärttänyt hänen poliittisia näkemyksiään.

Vihdoin minäkin olen tarttunut Marie Kondon bestselleriin. Lainakirja tempaisi mukaansa, vaikka onkin vielä kesken. Teoksen olisi saanut huokeaan hintaan Hulluilta Päiviltä, mutta en ostanut, koska nykyistäkin kirjastoa pitäisi karsia. Sitten saikin oman KonMarin lahjaksi ystävältä!

Antaa hyvän kiertää

Kannatan kierrätystä. Vien lastenvaatteita Emmaukseen ja läheiselle kirpputorille. Ostan omilleni sopivia ystäväperheistä. Välillä vaihdamme vaatteita päittäin. Omiani olen myynyt ja lahjoittanut, itsepalveluna tai kasvotusten. Kuulun useampaan Facebookin kierrätysryhmään, mutta en vain lämpene av-, yv- ja jono-säädöille.

Viime aikoina on kuitenkin tuntunut, että oma tavaramäärä vain lisääntyy. Epäilen, että konmaristit tuovat tavaransa meille. Näin ainakin kävi, kun sukulaistäti siivosi kirjahyllynsä muuton yhteydessä ja meille ilmestyi kaksi isoa kassillista kirjoja (joista osa löytyi jo omasta hyllystä). Kirjoille on tavattoman vaikea sanoa EI.

Kaapissani on myös kolme paria kenkiä, joita en ole koskaan käyttänyt. Ne ovat ystävieni virheostoksia, joten olen leikkinyt Tuhkimoa ja ottanut avokkaita avosylin vastaan. Tämän suhteen yritän ryhdistäytyä: Ei edes kierrätettyä, jos ei tarvitse!

Mitä jos kaduttaa?

Marie Kondon opeissa viehättää ajatus, että jokainen hoitakoon omat romunsa. Minun ei siis tarvitse enää stressata muiden perheenjäsenten tavaramäärästä, vaan voin olla vain hyvänä esimerkkinä. Sitä paitsi jokainen muistaa, miltä tuntui, kun vanhempi heitti tai lahjoitti pois jonkun rakkaan lelun tai pelin.

Pidän hienona eleenä myös kirjan ohjetta pohtia esineiden tunnearvoa. Mistään itselle merkityksellisestä ei tarvitse luopua. Mutta miten voin olla varma, mikä on säilyttämisen arvoista?

Minulla oli kaksi takkia, joita vaalin vinttikomeroiden syövereissä vuosia. Toinen oli vaihto-oppilasvuoden koulutakki. Sitä en todellakaan enää käyttänyt, mutta se oli rakas muisto, jossa oli minun nimeni ja tietysti koulun nimi. Go Mustangs, go! Sen takin vei voro. (Sinä ketale, toivottavasti olet saanut rangaistuksesi ja teet nyt sovitustyötä jossain jätteiden lajittelukeskuksessa.)

Toinen takki oli kaudelta Top Gun. Sitä kutsuttiin lentäjärotsiksi tai pilottitakiksi. Käytin sitä vielä joskus satunnaisesti 1900-luvulla Ruisrockissa ja kirppiksillä. Koska pelkäsin, että minut yhdistetään ryhmittymiin, joiden ideologiaa en allekirjoita, takki päätyi ullakolle. Vihdoin viime syksynä päätin luopua takista ja lähetin sen itsepalvelukirpputorille. Hämmästyksekseni joku osti sen noin kahdella kympillä.

Parin kuukauden päästä Tukholmassa hämmästyin vielä enemmän – joka toisella vastaantulijalla oli päällään takki, jonka nimi on nykyisin Bomber Jacket. Olisiko kypsään ikään ehtinyt takki sittenkin pitänyt säilyttää? Ei kai, ehkä täti-ihmisen ei tarvitse yrittää liikaa.

Konmari Suomi -ryhmä ei saa minusta vielä jäsentä, mutta jonain päivänä lupaan aloittaa sukkalaatikosta. Haluan tehdä harkittuja luopumisia ja Scarlettin tapaan totean: ”I can’t think about that right now. If I do, I’ll go crazy. I’ll think about that tomorrow.”

 

 

 

 

 

Koiruuksia

lina_ja_esteri

Esikoiseni ja ensimmäinen koirani Esteri

Koiruuksia

Minulla on krooninen koiran kaipuu. Omia koiria on ollut vain yksi, ja siitäkin jouduin luopumaan arjessani ihmisten eron vuoksi. Sittemmin koirani siirtyi koirien taivaaseen. Minulla on sitä kovin ikävä.

Olen ilmoittanut perhepiirissä, että hankin uuden koiran viimeistään eläkkeellä. Mies ilmoitti muuttavansa sitten mökille. Voihan se olla toimivakin järjestely.

Koska eläkeikään on vielä tovi (tuntuu olevan jatkuvasti siirtyvä käsite!), viihdytän itseäni miettimällä, minkä koiran ottaisin, jos voisin.

Tämän hetken lempikoirarotuni TOP 6

  1. Glen of imaalinterrieri – Sellainen oli ensimmäinen koirani.
  2. Karkeakarvainen mäyräkoira – Tätä rotua olen aina rakastanut, vaikka tiedän luonteen aksentit.
  3. Pieni portugalinpodengo – Uusi tuttavuus ja aivan mahtava pieni otus!
  4. Vesikoirat – En tunne henkilökohtaisesti yhtään, mutta habitus vetää puoleensa.
  5. Labradorinnoutaja – Ystävällinen olemus ja halauksen kestävä koko.
  6. Mikä vain koira – Kaikkihan ne on enimmäkseen kivoja…
maj

Kuopukseni ja ystävämme Lobo

 

Tervetuloa hoitoon

Ilmoitan usein koirallisille ystävilleni, että voisivat matkustaa enemmän. Kyllä minä hoidan koirankuonolaiset. Valitettavan harvoin aikataulut natsaavat.

Kerran sain hoitooni pienen terrierin nimeltään Darling (nimi muutettu). Päivää ennen yökyläilyä emäntä soitti ja pahoitteli, että neidillä oli parahiksi juoksuaika. Se ei minua haitannut, sillä olin ennenkin vaihtanut koiralle vaippoja.

Darling leimautui minuun, mikä sopi itselleni vallan mainiosti. Kävimme mukavilla pikkukävelyillä raikkaassa kevätilmassa. Tosin otimme etäisyyttä vastaan tulleeseen irlanninsusikoiraan ja muihin kulmien kundeihin, ettei tulisi yllätysvauvoja.

Vierailun ainut kriisi oli yö. Darling sai kotona nukkua matten kainalossa. Minä olisin heltynyt, mutta mies ei. Darling pyysi viereen monta kertaa ja jopa kiersi sängyn toiselle reunalle keskustelemaan ”jarrun” kanssa. Lupaa ei herunut. Koska yritän nukkua mieheni vieressä eläkeikään asti, jouduin tylyn rooliin itsekin. Lopulta Darling luovutti ja käpertyi sängyn viereen tyynylle.

Olen lukenut joskus kolumnin, jossa ilmavaivainen tanskandoggi oli hoidossa ja nukkui ihmisten sängyssä, jompikumpi pää tyynyllä. Kun isäntäväki haki koiran kotiin, paljastui hoitajille, ettei koira kotioloissa saanut nukkua sängyssä. Yrittänyttä ei laiteta.

 

Lisää rotuja www.koirat.com

Hevinsoittaja katolla

Hevinsoittaja katolla

Remontit seuraavat minua. Uusia ikkunoita toivoinkin, sillä meillä oli viime talvena jäätä ikkunalaudoilla – sisäpuolella.

Nyt kotitaloni osalta ikkunaremontti alkaa olla pulkassa. Tätä kirjoittaessa ikkunanpesijä on vihdoin saapunut tekemään urakkaan kuuluvan loppusilauksen. Tosin pirtsakka pesijätär mainitsi, että tänään ”pojat maalavat majaa ulkoa”, ja näin ollen ikkunat tulevat taas likaisiksi. Tuskin he kuitenkaan tänään aloittavat, sillä mikään ei ole tähän mennessä tapahtunut sovitussa aikataulussa.

Evakkoon

Härdelli alkoi alkukesästä taloyhtiön sähköremontilla. Nyt jälkikäteen voin todeta, että se meni melko kivuttomasti. Tietysti kotikonttorissa työskentelevälle jatkuva ramppaaminen, poraaminen, asennustyö, sähkökatkot ja yllättävät netin kaatumiset olivat hiukan häiritseviä. Useampana päivänä seuranani oli laulava sähkömies – tangoprinssiainesta! Kestin, vaikka en mielelläni kuuntele musiikkia kirjoittaessani. Sähkömiesten kanssa meillä oli sentään yhteinen kieli, vaikka en sähköistä mitään ymmärräkään.

Pahimpina päivinä pakenin sukulaiseni työhuoneeseen toiseen kaupunginosaan. Kesken puhelinhaastattelun huomasin tuijottavani menninkäistä muistuttavaa partasutia silmiin. Hän teki työtään ikkunaruudun toisella puolella ja viritteli pressua remontoitavan sisäpihan ylle.

Maaseudun rauhaan

Myönsin itselleni kesäloman ja läksin perheen kanssa mökille. Ajattelin keskittyä rentoutumiseen ja pöytälaatikkokäsikirjoitukseni työstämiseen.

He saapuivat aamuseitsemältä. He purkivat katon. He soittivat HEAVY METAL-MUSIIKKIA!!!!

Ilmeisesti vanhojen kattotiilien viskely on vauhdikkaampaa Nightwishin tahtiin, mutta minun rauhani oli mennyttä, kun möly punki tupaan leivinuunin hormista. Toisen päivän AC/DC:n Thunderstruck sopi tylsään keksi-ikäiseen makuuni jo paremmin.

Kävimme perheen kanssa välillä kaupungissa. Sillä aikaa työmiehetkin kävivät jossain, ilmeisesti lomalla. Palasimme mökille heidän seurakseen seuraaviin työvaiheisiin. Purkuvaiheen jälkeen kattokassiset siirtyivät yllättäen Iskelmäradion tarjontaan. Pidin korvatulppia ja yritin etsiä pöytälaatikkoa, johon mahtuisin itsekin.

Back in business

Oletin, että ikkunaremontti hoituisi kotiosoitteessa jouhevasti sillä aikaa kun lomailen poissa tieltä. Ajatus kodistamme aukot avoinna, täynnä vierasta väkeä, tuntui ikävältä. Sukulaistyttö ja isoäiti olivat yhden soiton päässä stand by -tilassa, valmiina yllätysratsiaan, vaikka ei meillä mitään erityisen arvokasta olekaan.

Aikataulut paukkuivat, ja sain ikkunaryhmän vauhdittamaan työtäni suloisen arjen alettua. He tulivat ilmoittamatta ja eivät tulleet ilmoitettuaan.

Vihdoin saimme uudet ikkunat, kahvat ja sälekaihtimet. Nyt sitten pesunkin. Mutta koska pesijät eivät tulleet sovittuna päivänä, hermostuin ja raastoin kostoksi (kenelle?) kappaleen seinäboordia alas. Kyseinen huone oli aiemmin pikkutyttöjen paratiisi, jossa Laura Ashleyn perhoset lentelivät katonrajassa, mutta nyt eri käytössä. Olin suunnitellut perhosten häätöä jo vuoden, ja nyt ryhdyin toimeen mielenhäiriössä.

Homma jäi tietysti kesken, koska se oli hankalaa. Kammoan korkeutta, boordi irtosi pieninä palasina ja vei maalia mennessään. Seinä tuli pölystä ja vedestä raidalliseksi. Jatkan jonain päivänä.

Varmaa on, että ensi talvena meillä ei ole jäätä sisällä. Talvehtivatko pinkit perhoset kodissani, jää vielä nähtäväksi.